Tahdon tyttövoimaa!

Tänään käväisin yliopistolla vanhoja kavereita moikkaamassa. Oli tosi kivaa, mutta kun kotiin palasi niin alkoi yhtäkkiä ahdistaa. Siis tiskaamaan ja imuri käteen ja musiikki soimaan. Mietiskelin siinä elämätä yleensä. Että niin, onko tämä nyt tässä? Tätäkö on olla aikuinen? Ei näe ketään ihmisiä yhtään niin usein kuin haluaisi (kun ei koko aikaa mitään tyttöjen iltojakaan viitsi olla ehdottelemassa), ei saa oikein mitään tehtyä ja koko ajan silti kiire.

Työt nyt on valittu itse kotona istumistyyppiseksi joten siitä ei vissiin saa valittaa, eikä tunnukaan kyllä siltä (vielä, give it time...) että pää räjähtäisi tähän kääntämishommaan. Silti vaan rupesi mietityttämään, mitä ylipäätään merkitsee kenellekään. Kultsille toki joo merkitsee ja varmaan kavereillekin, mutta silti on jotenkin semmonen oman elämänsä sivustakatselijan olo. Tietenkin asiaan vaikuttaa sekin, että kultsin töistä johtuen on kovasti epätietoinen olo mitä tulevaisuus pitää sisällään. Tuntuu, että istuisi ja katsoisi, kun ikkunan takana muut elävät.

Eihän mulla nyt huono elämä ole, en sano sitä, vaan mitenkähän tähän saisi jotenkin lisää? Ehkä se on se kaverikontakti mitä tähän tarvitsee. Pitää vissiin vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa soittelemaan ja viestittelemään kavereita läpi ja sopimaan kahvitteluja yms. Ongelma vaan tässäkin on vähän se, että meillä on nyt ollut tuolla tuommoinen "kaveriporukka" urkenemassa, ja monenkaan heidän kanssaan en ole oikeen aiemmin mitenkään "kahdestaan" ollut tekemisissä, ja tuntuu hölmöltä alkaa sitten pyytää semmoisia kahville tai jotain, entä jos ei löydykään puhuttavaa ja on vain kiusaantunut olo molemmilla?

Minä tahdon tyttövoimaa! Yhteisiä illanviettoja ja tyttöjen jutuista ja vähän vakavemmistakin asioista jutustelua porukassa. Kai niitä voisi järkätä muulloinkin kuin viikonloppuisin, ja ilman alkkomahoolia, eikö vain? Tästä yrittämään siis vain taas. Elämä käteen ja menoksi.

Tulipa sekava posti. Nojoo.