Kenkienostamisen problematiikkaa

Kävin eilen kenkäshoppailemassa toivossa löytää uudet talvikengät. Olen koko pienen ikäni ollut sinänsä kummallinen nainen, että kaapissani ei ole miljoonaa ja yhtä paria kenkiä. Itseasiassa olen inhonnut kenkäshoppailua, lähinnä sen vuoksi että mulla on jotenkin niin kummallisen malliset jalat että harvat kengät niihin mukisematta sopivat. Ja kun kengät vielä ovat niin kalliita, niin yleensä en osta, vaikka kaupassa tuntuisivatkin hyvältä. Kumminkin kotona sitten kun niillä yrittää ensimmäisen päivän kävellä on rakkoja jokapuolella.
Nyt olen sitten vihdoin alkanut päästä mukaan tähän kenkäinnostukseen. Edelleenkään en mitään osta, mutta nyt jo antaumuksella sovittelen ja ihailen. Eilenkin löytyi aivan ihana pari syyssaappaita, tosin olivat niin ohuenoloiset pohjasta, että tämä vilutassu ei kyllä ainakaan talvea niitten kanssa pärjäisi. Ja maksoivatkin pirulaiset 55 euroa, että sinne kauppaan jäivät.
Kenkien kanssa on semmoinen kumma juttu vielä, että niitä ostaessa tunnen itseni jotenkin perverssillä tavalla aikuiseksi. Jokainen kenkienostokerta muistuttaa minua siitä, kun henkeäni pidätellen ostin Ruotsista luokkaretkeltä ensimmäisen omaostavani vaatteen: sinisen t-paidan joka maksoi ehkä 50 kruunua tai jotain sinnepäin. Se oli niin jännää, muistan vieläkin kuinka mielessäni pyörittelin paidanostoa, että entä jos äiti onkin vihainen kun olen tuhlannut (!) rahaa tällaiseen...
Moinen asenne on vieläkin jäljellä noissa kenkäostoksissa. Pitäisiköhän siis soittaa äidille, ennenkuin uskallan käydä talvikenkiä myöhemin syksyllä etsimässä? :)