Pitäisköhän olla rehellinen?
Jaahah. Oiskohan päivän "olenpa itselleni tuskallisen tehellinen"-postin aika?
Asiahan on nyt nähtävästi näin, että olen todella sössinyt elämäni perusteellisesti vituilleen. Ei kai tässä nyt muusta voi olla kysymys kun on näin saatanan tasapainoton olo. Kokoajan pyörii mielessä vanha elämä verrattuna tähän uuteen, mihinkään ei osaa keskittyä, ja kun tulee kotiin yksin alkaa ahdistaa koko elämä taas niin että ei tiedä miten päin olisi.
Kysytäänpä taas itseltään sitten, että olenkohan tehnyt ihan helvetinmoisen virheen tuon exän kanssa kun sen jätin. Tätähän mie mietin kyllästymiseen asti silloin jo kun asia oli akuutti, mutta en ole vieläkään aiheesta varma. Ei, mulla ei ollu sen kanssa niin hyvä olo kuin ois pitänyt, haikailin vapauden ja muiden miesten perään. Jopa odottelin (tapojeni vastaisesti) siinä kuukauden verran ennenkuin tein/sanoin mitään peruuttamatonta. Ja senkin jälkeen vielä pari viikkoa yriteltiin. Vaan kun veri veti muualle niin minkäs teit, ei sitä sinnekään voinut jäädä.
Nytpä sitten on yksin. Ja make no mistake, olen tykännyt kyllä yksin asua. Kämppä on kiva ja kiva kun saa olla rauhassa sillon kun haluaa. Mutta läheisyydenkaipuu on kova, ja sillä kai sitä tässä kaksilahkeisten perässä juostaankin. Ei varmasti ole fiksuin veto, johan sitä on kommenteissakin ihmiset suositelleet ja itsekin sen kyllä tiedän että nyt jos koskaan pitäisi olla ihan yksinään ja miettiä. Vaan kun en voi! Ahdistaa, vituttaa, tuntuu että seinät kaatuu päälle! Miksi ei siis etsisi lohtua jonkun sylistä jos se kerta hyvältä tuntuu? Äh en tiedä. Väärin menee kumminkin taas kaikki niinkun meikäläisellä nyt yleensä. Sattuu vaan ja pelottaa. Ja tupla-ahdistaa vielä nuo kaikki kouluhommat tähän päälle kun en saa keskityttyä mihinkään. Jospa se joululoma vähän helpottais jos otan nuo kirjat messiin ja lähden Kajaaniin äipän luo relaamaan. Tai sitten ei. Voi kettu kun ei tiedä mikä olisi oikein.
Asiahan on nyt nähtävästi näin, että olen todella sössinyt elämäni perusteellisesti vituilleen. Ei kai tässä nyt muusta voi olla kysymys kun on näin saatanan tasapainoton olo. Kokoajan pyörii mielessä vanha elämä verrattuna tähän uuteen, mihinkään ei osaa keskittyä, ja kun tulee kotiin yksin alkaa ahdistaa koko elämä taas niin että ei tiedä miten päin olisi.
Kysytäänpä taas itseltään sitten, että olenkohan tehnyt ihan helvetinmoisen virheen tuon exän kanssa kun sen jätin. Tätähän mie mietin kyllästymiseen asti silloin jo kun asia oli akuutti, mutta en ole vieläkään aiheesta varma. Ei, mulla ei ollu sen kanssa niin hyvä olo kuin ois pitänyt, haikailin vapauden ja muiden miesten perään. Jopa odottelin (tapojeni vastaisesti) siinä kuukauden verran ennenkuin tein/sanoin mitään peruuttamatonta. Ja senkin jälkeen vielä pari viikkoa yriteltiin. Vaan kun veri veti muualle niin minkäs teit, ei sitä sinnekään voinut jäädä.
Nytpä sitten on yksin. Ja make no mistake, olen tykännyt kyllä yksin asua. Kämppä on kiva ja kiva kun saa olla rauhassa sillon kun haluaa. Mutta läheisyydenkaipuu on kova, ja sillä kai sitä tässä kaksilahkeisten perässä juostaankin. Ei varmasti ole fiksuin veto, johan sitä on kommenteissakin ihmiset suositelleet ja itsekin sen kyllä tiedän että nyt jos koskaan pitäisi olla ihan yksinään ja miettiä. Vaan kun en voi! Ahdistaa, vituttaa, tuntuu että seinät kaatuu päälle! Miksi ei siis etsisi lohtua jonkun sylistä jos se kerta hyvältä tuntuu? Äh en tiedä. Väärin menee kumminkin taas kaikki niinkun meikäläisellä nyt yleensä. Sattuu vaan ja pelottaa. Ja tupla-ahdistaa vielä nuo kaikki kouluhommat tähän päälle kun en saa keskityttyä mihinkään. Jospa se joululoma vähän helpottais jos otan nuo kirjat messiin ja lähden Kajaaniin äipän luo relaamaan. Tai sitten ei. Voi kettu kun ei tiedä mikä olisi oikein.
posted by Liljetys at 14:11
3 Comments:
Siis kyllähän se monen vuoden suhteesta (?) eroaminen aikansa ja tuskansa vaatii, valitettavasti. Itsenäisen sinkkuelämän opettelu vie aikansa, ja hellyydenkipeys on yksi niistä sinkkuuden huonoista puolista. Ajoittainen yksinäisyys on toinen. Hyviä puolia ovat sitten vapaus, vapaus ja vapaus =) Voimia sinulle, luota vain omiin päätöksiisi ja siipiisi, kyllä ne kantavat, kun vain annat niille mahdollisuuden!
on se vaikeaa vuosien suhteesta erota, suruhan siinä tulee, mutta koita kestää. tuskin olet turhaan haikaillut vapauteen, eikä noita eroamisia ihan kepein perustein koskaan hommata. ehkä nyt on aikaa ja avaruutta miettiä, mitä oikeasti elämältä ja suhteelta haluat.
juu, me muutettiin tuiraan, myllytielle, makuunin takapihalle. tuut sitte käymään, saat nähä kattisenkin. ja pitäis jotain pikkujouluntynkääkin kai pidellä. ehkä ens viikolla?
Tunnustan, että läpikäyn varsin samanlaisia ajatuksia. Enkä pidä siitä päättämättömyydestä itsessäni. Se on melkoinen karuselli, jos sen päästää valloilleen!
Tein päätöksen etsiä ensin sitä sisäistä mielenrauhaa, ennen kuin alan kerätä uusia palasia ympärilleni. Päätin uskoa jälleen itseeni, kun en sitä koskaan karkuunkaan pääse.
Ja uskon enteisiin. Pohdin tätä illalla, nukuin yöni rauhattomasti, mutta herätessä oli uusi lumi maassa :)
Ja päivä oli hyvä, pitkästä aikaa.
Ps. Tämä kyllä muistuttaa ennemmin omaa merkintääni kuin kommenttia..
Post a Comment
<< Home