Tyttö jonka tuska vei vihille sekä poika joka pyrki ymmärtämään kosmosta

Miksei vois olla aina bileet ja zero morkkis, niinkuin kaamea kokismainos sanoo. No, ei ollut bileitä oikeastaan eikä ole edes varsinaisesti morkkis, mutta semmoinen vaguely epämiellyttävän ahdistava fiilis. Eilen harrasteltiin taas sinkkuystävän kanssa läheisyyttä mikä ei varsinaisesti tuntunut fyysisesti ollenkaan pahalta, mutta henkisesti sitten sen verran ongelmalliselta kumminkin että sanoin lopulta että tämä yya-sopimus on nyt tässä ja palataan takaisin vain platoniseen ystävyyssuhteeseen, kiitos. Ymmärsihän se onneksi ja siinä pitkähkön jutustelun ja yleisen hiprittämisen jälkeen sitten nukuttiin tyytyväisinä vierekkäin. Aamulla hieman ahdisti läheisyys jälleen ja vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Ystävä lähti kotiin ja that's it.

Kaiken pitäisi siis olla ookoo. Miksi tuntuu sitten taas tällä tavalla ahdistavalta, niinkuin olisi tehnyt jollekin vääryyttä? Eihän tässä ole keneenkään sattunut, ja tuon systeemin alkuunsa lopettaminen mielestäni takaa ettei satukaan. Äh kun on taas vaikeata.

Lisäksi Äijää on kovasti ikävä. Se ei vaan tekstaa. Menetin jo taas itsehillintäni ja kysäisin siltä meinasiko se jäädä asustamaan sinne kotiseudulleen ja miten sillä on töitä ensi viikolla. Oikein kaksi kysymystä, ja silti vastaus viipyy. Olen jo lähes varma että puhelimessani on joku vika, siksipä näytänkin sille kieltä aina tasaisin väliajoin.

Lisäksi aamun hyvä olo vaihtui nenähuuhtelun jälkeen sairauden fiilikseksi, perkele. Ja illalla piti lähteä työkaverin kanssa viihteelle. Saattaa jäädä kyllä lähtemättä, tai saa nähdä jos kuuma suihku ja finrexin tekevät ihmeitä sen verran että vähän jaksaisi lähteä pyörähtämään. Olisi kyllä viisaampi veto jos en lähtisi. Paras skenaariohan olisi että Äijä nyt jostain kumman syystä päättäisi juhlistaa päivääni viestittämällä että on tullut takaisin ja haluaisi puuhata jotain, sitten voisi vain käpertyä kainaloon katsomaan leffaa... No, meikäläisen onnella no such luck.