Kavereita/ystäviä

Missasin juuri ratsatustunnin kavereitten takia. Taisi olla ensimmäinen kerta. Tuntuu kummalta.
Oltiin Jussin ja Tonin kanssa vähän kaljottelemassa, ja Miiakin tuli mukaan. Jutskattiin kaikkee tosi hämärää, kuten seksistä, fetisseistä ja muuta. Oli jotenkin virkistävää jutella pitkästä aikaa jonku ihan kaverinkin kanssa noista asioista, eikä vain kultsin kanssa.

Sitten kuitenkin piti heittäytyä runolliseksi päiväkirjaan, kopioinpa siis tännekin:

Sä olet yhtä outo kuin ennen.

Tuntuu kummalta
Niinkuin saisi kaiken
yhtä aikaa kun
sen kadottaisi.

Voi tietenkin johtua
sun mielialan
muutoksista
joita sattuu saman lailla
kuin 2 vuotta sitten
vaikka sä oot nykyään
paljon iloisemman
onnellisemman
kokonaisemman
angstittomamman
oloinen.
Ehkä et siltikään ole.

Mutta,
miksi mun tekee aina
mieli huutaa ääneen
tai lyödä sua
kun sä hyvän vaiheen jälkeen
vajoat taas johonkin
ihme vitun syövereihin.

Ei millään enää jaksaisi
sua enää pelastaa.
Etkä sä haluakaan mitään pelastusta
-minulta.
Muiden kanssa sä suunnittelet
bileitä nykyään.
Muiden ansiosta sä oot
paljon onnellisempi.
Miksi ei koskaan minun,
vaikka olen niin
vitun paljon yrittänyt?
Ja kai ne Englannin aikoina
jokseenkin auttokin,
minun jutut.
Vaan sillon ei ollutkaan vielä
näitä uusia kavereita.
Pikku kerubeja.

Mulla on sua ikävä.
Mikset enää puhu mulle
niin kuin silloin
mailitse.
Ei vissiin ole tarvetta,
tai ei enää onnistu
kun olen livenäkin paikalla.

Vai onko sillä enää
mitää väliä?