Hetken rauha

Onpas taas ollu hektiset pari viime päivää. Launtaina kaverien synttisbileet, su töitä ja sitten taas maailma risaseks juomisen riemulla (ja Äijä meillä yötä vaikkei siitäkään paljon iloa irronnut kun puoli yötä meni vessanlattialla...:/), ma sitten maailman kammottavin krapula sekä töitä (ei koskaan hyvä yhdistelmä) ja Äijällä yötä.

Sunnuntai oli sinänsä varmaan ihan jees ilta, jutskattiin Äijän kanssa baariloisissa vaikka sun mitä, sääli vaan ettei läheskään kaikkea muista. Sen verta mie luulen saaneeni siitä kuitenkin irti että joo, sitä kiinnostais tää mun/meidän viritys mutta kun se ei yhtään tiedä muusta elämästään tällä hetkellä että mihin menee ja mitä tekee niin ei haluas välttämättä alkaa mitään säätämään kun ei haluaisi satuttaa. Mikä on kyllä sinänsä ymmärrettävää joo vaikka ei olekaan kivaa. No, saa nyt nähdä miten tämä tässä etenee. (Ja rasti seinään, seksiä ei vieläkään).

Tänäänpä sitten olikin taas vittupaska-ahdistusta ilmassa ja piti käydä avautumassa alakerran kotipsykologin luona (olet niin enkeli ettei mitään rajaa <3) ja nyt on taas vähän seesteisempi fiilis ja rauhallisempi olo, kun sain päätettyä ensinnäkin että en koske noihin seminaarikirjoihin ennenkun Kajaanissa joululomalla tulee niin helvetin tylsää että meinaan muuten hypätä parvekkeelta, ja senkin ehkä päätin, että saattaa olla mahdollista antaa itselleen anteeksi. Koska se kai tässä mun ahdistuksessa ja masennuksessa nyt on se perimmäinen syy kumminkin, että ei osaa antaa itselleen anteeksi sitä, millainen on, ja sitä, miltä milloinkin tuntuu. En vieläkään kyllä osaa antaa anteeksi, mutta nyt siihen on ehkä jo pieni mahdollisuus.

Huomenna pitäisi sitten jälleen lähteä radalla rokkikokki-kaverin kanssa, toivottavasti siitä edes tuleepi kivaa. Huomista odotellessa...