Leaving on a jetplane...

...don't know when I'll be back again. Or if I'll be back... On kyllä ihan ihana lähteä mutta hyvästien jättäminen on ihan kamalaa. Nyt on sitten ratsastettu ihanalla vuokratammalla viimeistä kertaa. Syöpötelty ja juopoteltu kaverien kanssa viimeistä kertaa. Aina kun juttelee jonkun kanssa viimeistä kertaa niin saa oikeasti tapella ettei ala vollottamaan. Tänään piti salilla jo vähän itkua tuhertaa kun hyvästelin lempiohjaajan ja kävin viimeistä kertaa lempijumpassa. Oh joy.

Ehkä se itku pitää vaan saada out of my system niin ehkä tässä pystyy taas menemään uusia maailman tuulia kohti pystypäin. Vaan onhan se surullista kun kaikki vanha, tuttu ja turvallinen jää taakse, niin ehkä sitä saa vähän itkuja tirauttaakin niiden asioiden puolesta. Toki kaverien kanssa pidetään yhteyttä ja yritetään raahata niitä meitä katsomaan Berliiniin, mutta ei se silti ole sama kun on niin paljon etäisyyttä välissä. Kuka mun vaitusta nyt Berliinissä jaksaa kuunnella, kuka jaksaa ymmärtää, kuka tykkää musta ihan minun itsenäni. No Kultsi tietenkin mutta jos nyt kavereista puhutaan... Kyllähän sieltä uusia kavereita varmasti löytyy, mutta tällä luonteenlaandulla ystävystyminen ei aina ole taskeja ihan sieltä helpoimmasta päästä. Pitää vaan yrittää ottaa ote, olla vähemmän yrmy, ulospäinsuuntautuneempi. Easier said than done, mutta aina saa yrittää. Mitäänhän ei saa ilmaiseksi.

Mutta tässä nyt hiljenee Liljen mussutuskolo ainakin väliaikaisesti, uusia kuulumisia saa käydä nuuhkimassa osoitteesta http://berliinihommia.blogspot.com. Jos asiat käy ylivoimaisiksi ja pitää valittaa ja avautua, niin ne ehkä tehdään kuitenkin tähän blogiin. Ehkä. Mutta kiitos kaikilla (?) jotka olette elämääni seuranneet, tulkaa mukaan, kun käännän uuden lehden. Tschüs!