Eksistentialistinen kriisi ja muuta jännittävää

Olemassaolon kriisi. En tiedä mitä haluan elämältäni. Ahdistaa. Vituttaa. Pelottaa. Itkettää. Pää räjähtää. En tiedä kenen kanssa haluaisin elämääni viettää. En ainakaan ehkä itseni kanssa. En halua että mikään muuttuisi mutta silti haluan muutosta. Pelkään itseäni ja ajatuksiani. Haluan vääriä asioita väärien ihmisien kanssa. En tahtoisi opiskella, sekin ahdistaa. Eihän ole pakko jos ei tahdo? Entä jos en koskaan valmistu? Entä jos valmistun ja se on elämän loppu ja tylsän, ikuisen ja harmaan vanhuuden alku? Entä jos tarraudun kiinni varjoihin ja olemattomuuksiin ja uskottelen itselleni niiden olevan oikeita ja konkreettisia asioita? Miksi en osaa päästää irti asioista ja ihmisistä jotka ovat pahaksi mulle? Miksi en osaa lopettaa ajattelemasta ja jossittelemasta? Miksi en osaa olla vähään tyytyväinen? Miksi en osaa olla tyytyväinen siihen mitä jo on? Entä jos teen vääriä valintoja joita kadun loppuelämäni? Entä jos en tee ollenkaan valintoja ja kadun sitä loppuelämäni? Miksi pitää hymyillä jos ei hymyilytä? Miksi en voi jättää itseäni rauhaan? Miksi teen kaikesta itselleni niin vaikeaa? Kuuluuko elämän olla näin hankalaa? Miksi on niin paljon kysymyksiä mutta niin vähän vastauksia?

Olenkohan tulossa hulluksi?