Päivästä toiseen

Hengissä ollaan vielä. Lähiaikoina (äijän homman mentyä vituilleen) valtasi joku kummallisen zenmäinen tila ja tuntui jopa että elämä alkoi olla mallillaan. Kunnes tuli toinen säätö joka sekin meni vituilleen. Noh, se nyt oli tiedettävissä että se menisi, mutta vaikka odottaa iskua, ei se sen mukavammalta tunnu. Kaiken lisäksi kotipsykologini ja paras ystäväni lähti jo kotikonnuilleen joulunviettoon eikä palaa sieltä ennen kuin tammikuun alussa. Vielä vielä lisäksi hän on nyt ilmeisesti saanut sitten yhteyden erääseen kiikaroimaansa naisolentoon ja alkavat tässä treffailla. Kaiken onnen maailmassa suon kyllä hänelle, mutta tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että meidän yya-sopimusta ei ainakaan voi virvoittaa henkiin, eli siis mulle ei heru läheisyyttä enää mistään suunnalta. No, opetellaanpa nyt sitten olemaan ilman.

Oikeastaan nyt kauhistuttaa ehkä taas vähemmän kuin olisi voinut kuvitella. Nyt kun molemmat säädöt voi katsoa vituilleen menneiksi (väärä elämäntilanne on ehkä vittumaisin syy ikinä, vaikka kai ihan validi syy onkin), ei ole enää optioita mihinkään suuntaan miesrintamalla, siis täytyy oikeasti opetella olemaan yksikseen. Ei haikailuja mutta ei mitään turhia toiveitakaan toisaalta.

Toisaalta vanha pelko perseessä nostaa taas sitten rumaa päätään. Käytiin exän kanssa tänään kahvilla ja leffassa ja voi hyvä isä että se oli rikki. Ei ilmeisesti todellakaan hyvä idea vielä näin aikaisin virvoitella meidän ystävyysvälejä, mulle tulee yllättäen ihan saatanan paha olo kun näkee miten siihen sattuu, kun sattuuhan minuunkin, ja aina palaa mieleen ajatus: entä jos tein väärin? Entä jos jätin sen turhaan? Entä jos ja entä jos. Miksei tämä noidankehä jo lopu, miksei tuosta ajatuksesta voi päästä eroon? Piiri pieni pyörii.

Minä haluaisin semmoisen miehen joka pitäisi huolta, joka olisi hyvä, hellä mutta ei lepsu, ei tylsä eli siis huumorintajuinen, ja jota katsoessa aina jaksaisi sydämen pohjassa lepattaa sellainen liekki että tuo on minun, tuon kanssa haluan olla. Sellaisen, jota katsoessa (edes alussa) tekisi mieli repiä siltä vaatteet pois ja tehdä asioita. Ja sellaisen, joka myös tuntisi samoin mua kohtaan. Ja olisi vielä rehellinen eikä pettäisi.

Onpa taas toiveita. Mutta nyt totuttelen siis itseeni taas kerran. Tai yritän. Onneksi kotipsykologi on vain puhelinsoiton päässä, jos tulee suuri halu syöksyä parvekkeelta alas.

Mistä ihmiset löytää ylipäätään elämänkumppaneita? Pitää vissiin pysyä ikuisesti yliopistossa niin saattaa törmätä uusiin ihmisiin...