Lomaltapaluu- ja synttäriblues

Syksy masentaa. Enemmän vielä masentaa se, että vielä viikko sitten olin ulkomaan lämmössä vailla huolen häivää. Ja vielä lisäksi se, että tänään sattuu olemaan se vuoden päivä jolloin taas on vanhempi.

Ainahan sitä tulee semmoinen olo, kun tulee lomalta, että nyt se kaikki kiva sitten loppui ja pitää taas yrittää alkaa asennoitumaan arjen rutiineihin. Ok ok, onhan sitä tavallaan kiva olla taas kotona ja päästä taas heppaileen ja näkeen kavereita ja kaikkee mutta ois sitä silti ehkä huomattavasti mieluummin jatkanut palmujen katveessa löhöilyä ja sukeltamista. Ois ees jotkut rutiinit joihin tulla takas niinkun joku kiva työ niinku Kultsilla, vaan ei. Viikko on mennyt taas ihan tuuliajolla kun ei gradunkaan eteen ole oikeen voinut mitään tehdä kun vasta tänään (torstaina) pääsi ohjaajan luona käymään.

Eikä sekään tietenkään juuri ahdistusta lievittänyt tuo graduohjaajan luona käyminen. Ok, onhan se opus ihan hyvässä vaiheessa, varmaan parisen viikkoa kunnon töitä (jos semmosen putken saa vetästyä) niin pitäisi olla paketissa. Vaan mitä sitten? Sitten pitää alkaa stressaamaan kaikesta muusta mitä valmistuminen ja aikuistuminen pitää sisällään. Mistä töitä? Kuka tämmösen humanistin palkkaisi? Saahan sitä hakea ja tiedän että ei tällä vingunnalla ainakaan töitä saa, pitäisi vaan olla reipas ja uskoa itseensä ja blaadiblaa. Totuus vaan on se, että mulla on viitisen vuotta työkokemusta. Väärältä alalta. Ja vaikka ihan mikä tahansa työkokemus on hyvä juttu ja tyhjää parempi niin let's face it: aina siellä on joku toinen hakija jolla on soveltuvampaa työkokemusta vaikka kuinka mulla olisi intoa ja hyvä hakemus. Huoh. Kyllä alkaa taas tuntua aika raskaalta tämä tarpominen. Eikä auta yhtään se, että on syksy.

Eikä se, että on synttärit. Synttärit pitäisi olla kiva päivä ja kaikkea, mutta jotenkin siitä aina onnistuu sukeutumaan tämmöinen masennus. Viime vuonna synttäreinä käytiin vielä exän kanssa syömässä ja juhlimassa ja puistattaa muistellakin minkälaiset fiilikset silloin oli: piti olla kivaa ja nauttia vaikka sisimmässään tiesi että seuraavat muutama kuukausi elämästä olisi suurinta helvettiä minkä läpi tähän mennessä on rämpinyt. Enpä siis muistele sitä. Tänään onnitteluja on tarjonnut Kultsi aamulla, iskä tekstiviestitse, ja äipän tiistaina lähettämä paketti varmaankin on postissa mutta eihän ne nutipäät siellä saa mitään pakettikorttia kahden päivän aikana toki lähetettyä niin eipä sitten saa sitäkään (mikäli äippä ei satu muistamaan seurantakoodia kysyneensä). Jotenkin sitä yrittää aina uskotella itselleen synttäriaamuna että tämä on ihan tavallinen päivä, tämän ei tarvitse olla mitenkään erikoinen. Ja silti sitä aina päätyy jossain ihme alitajunnan sopukoissa toivomaan, että sittenkin tapahtuisi jotain erikoista. Joku vanha kaveri olisi lähettänyt kortin. Jotainjotainjotain. Ja vaikka itse sabotoinkin tehokkaasti tämän päivän juhlintayrityksen menemällä ratsastamaan, niin sittenkin jotenkin itsekkäästi tuntuu siltä, että jotain enemmän olisi pitänyt olla. Kultsikin on sanonut synttäriyllärinsä tulevan vasta seuraavalla viikonlopulla, joten tietenkään se ei ole sitten järkännyt mitään muuta kivaa, eikä saisi tietenkään toivoakaan että olisi, mutta miksimiksimiksi silti aina on tämmöinen tyhjä ja lässähtänyt olo silloin kun pitäisi ehkä olla kivaa.

Syytän kyllä silti syksyä. Pitäisi vissiin olla joku syksyn lapsi kun on syksyllä syntynyt vaan mielestäni kyllä ko. vuodenajalla voisi heittää kuikkaa. Ok, onhan siellä ehkä ne kaksi kivaa päivää kun sattuu paistamaan aurinko ja on kuulasta ja kaunista, ja tuoksuu kivalta. Mutta entäs sitten ne 3 kuukautta siihen lisäksi? No thanks! Ahdistus.

Jospa tästä johonkin parempaan suuntaan oltaisi taas menossa. Ei varmaan auta että ostin hilpeääkin hilpeämmän Husky Rescuen vanhemman levyn itselleni synttärilahjaksi. Ei ole edes semmoinen hyvä-surumielisen-haikea-syksyfiilis vaan ei vaan huvita. Mikään. Taaskaan. Ahdistaa tämmöinen tuuliajolla oleminen ja mihinkään kuulumattomuuden tunne.

Olis jo kesä.