Ei huvita

En tiiä mikä masennus nyt yhtäkkiä iski, mutta iskipä kuitenkin. Kävin taas ratsastamassa, menin Farlella, sellasella jumalattoman massavalla jytkymatamilla. Se on kyllä yleensä aika tahmatassu, sain se ihan hyvin liikkeelle. Siihen ne hyvät asiat sitten loppukin, jarrut nimittäin oli sitten seuraavaksi hukassa. Mikähän se on tuossa minun ratsastustyylissä joka ajaa kaikki hevpset nykyään hulluuden partaalle ja juoksemaan alta pois. Huoh. Muutenkin tuo torstain tunti on liian täynnä ja suurin osa huonompia ratsastamaan kun me, opettaja sanokin että olisi hyvä jos voitaisiin tulla perjantain tunnille, kun siellä on parempia. Ihan niinkun minä jollekin paremmalle tunnille kuulusin, mutta onhan se hyvä jos on vähemmän sakkia, niin ehtiipähän opettaja paneutua näihin minun pikkuvirheisiin. Vaihdettiinkin sitten Anskun kanssa siihen
perjantain ryhmään, vittumaista vaan on se, että kuitenkin perjantaisin on aina jotain menoa joskus, ei pääse kummiskaan aina tunnille. Mutta ehkä parempi niin, ainakin niille hevosille ja opettajan mielenterveydelle (sekä omalleni) kun ei tartte yrittää rautalangasta vääntää kerta kerran jälkeen että mitenkäs se pidäte tulikaan sieltä istunnasta. Voi vittu, ampus ittensä. Enkä
varmaan ikinä saa enää millään Henkalla/Raimolla mennä kun joku Farle-liimakaviokin juoksee vaan silmät pyörien alta karkuun. I feel so low and useless.

Vein yliopistolle ilmotuksia tuosta sohva retukasta, ihan niinkun senkin joku ostaisi. No, toivossa on hyvä elää, sanoi lapamato. Kultsillekin soitin, se oli siellä jossain Trattoriassa syömässä tiramisua ja espressoa. Tasan ei käy onnen lahjat.
Pitäs varmaan hankkia joku mielentasauslääkitys, että ei ois kokoajan tämmösiä vittumaisia piikkejä tässä mielialassa. Välillä on ihan huippua (joskis harvemmin nyt taas muutaman päivän aikana) ja välillä sitten taas rämmitään täällä surun alhon pohjamudissa. Vituttaa, ahdistaa, masentaa. Sain kuitenkin keittiön tänään laitettua ok-kuntoon, vaikka eihän se meiän ostama hieno bambumatto tietenkään sovi siihen saatanan siniselle muovimattolattialle. Mutta köyhän pitää ottaa mitä annetaan, niinkai se on.

Nyt tekee vaan mieli itkeä ja kiroilla. Teho-osastossakin oli surullinen jakso :( No, huomenna on (onneksi) töitä niin ei tartte keksiä mitään tyhjänpäivästä tekemistä yksinään. Mulla on ihan liian vähän kavereitakin, aina joutuu yksin olemaan just sillon kun eniten haluaisi seuraa. Mutta kukapa tämmösen epäonnistujan ja marisijan kanssa jaksaiskaan hengata, en minä ainakaan. Lauantaina kuitenkin edelleen bilestämään, valopilkku pimeydessä. Että kyllä tämä taas tästä. Jos.