Elämä on.

Kyllä, elämä todellakin on.

Tulihan se ahdistus sieltä taas kun vähän potkii. Maanantaina aloitin taas uuden elämän, aloinm kuntoilemaan ja syömään terveellisesti. Toimi, oli hyvä mieli. Tänäänkin oli koulussa kivaa, ja oli hulvaton suunnittelupalaveri Valentine's day-bileistä (Saanko luodata sun rakkauden luolan?).

Kaikki olikin liian hyvin, ilmeisesti. Päätin, etten mene pumppiin tänään vaan huomenna aamulla, ja soittelin sitten tossa salkkareiden aikaan K:lle, mahdolliselle uudelle ystävälleni. Se oli sen yhden luona kahvilla eikä voinut lähtä kävelylle. No, eihän tässä mitään kummallista ole, mutta tulipa taas vaan mieleen kaikki ne asiat, mitä se yks musta sanoi sillon kun jutskattiin siitä meiän kriisistää. Että mun kanssa kun on, niin tuntuu että jää vaan luu kouraan. Että en ole henkilökohtainen enkä lämmin. Vaikka olin jo päättänyt että se on väärässä, ja että jos en kelpaa omana itsenäni sille yhdelle tyypille, niin saapi olla, en voi tästä miksikään muuttua suuremmassa määrin, eikä elämästä tule mitään, jos pitää kokoajan miettiä mitä tekee ja sanoo. (Disclaimer: tietenkin jossain määrin pitää ajatella ettei satuta ihmisiä, mutta ei siinä määrin, ettei tunne enää itse olevansa aito.) Että enpä muuten ole soittanut sille sen keskustelun jälkeen ja sopinut jotain kahvittelua tai muuta vastaavaa. Mutta eipä sekään ole soittanut mulle, mutta kuinka se nyt asian ilmaisis, eihän nyt ole kyse siitä ollenkaan vaan minusta...

Mutta jos totta puhutaan, mulla ei enää yhtään edes huvita sille soittaa, kun kuitenkin kokoajan kun olen sen seurassa päätyisin vaan katsomaan ja miettimään että mitä sanon ja miten käyttäydyn. Ettei herralle jää vaan luu kouraan. Oikeasti, vaikka olikin hyväksi kuulla mitä se ajatteli (vihdoinkin!), niin silti tuntuu vieläkin pahalta, että joku, jonka kanssa ajattelin olevani tosi läheinen ja jolle lähinnä ainoastaan mailailin englannin ajallakin hankalista asioista ja jolle puhuin kun ahdisti (tietty mussulle myös, mutta sille yhdelle jotenkin tuli vikistyä niistä pienistä mielialanvaihteluista enemmän kun mussulle, koska se itekki on sellanen ailahtelevainen ihminen). Ja tunsin, että oikeesti oltiin ystäviä sillon. Mutta se olikin sillon se, ja nyt kun tarkemmin ajattelen, niin ymmärrän, että tietenkin juuri silloin tuntui siltä, koska me ei nähty face to face, ja kasvokkain tapaamisissahan meillä on ilmeisesti aina ongelmamme ollut. Kai. Mutta silti se sattuu, kun huomaa, että joku jota piti läheisenä ei oikeasti ollutkaan sitä. Joku, jota piti sellaisena jolle voi uskoutua, ei luottanutkaan minuun, vaan piti "epävakaana". Huoh, täytyy vaan jatkaa eteenpäin. Mutta onhan se kyllä juu vähän hankalaa, kun lopulta tästä päädytään taas samaan tilanteeseen, almost inevitably. Mutta voidaanpahan olla sentään samoissa bileissä ilman että täytyy kohdella toista kuin ilmaa. Ja who knows, ehkä tilanne vielä jopa tästä paranee. Ehkä menen jopa ensi viikolla kylään sen luo?

Huoh, ei tämä asia sittenkään vissiin ollut poissa mielestä jo ja käsitelty, kun se näinkin helposti taas pulpahti pintaan. Mutta kirjoittaminen helpottaa, as always. Ja Faithless...