"Joskus muistan tietäväni että elämää keksitty on tuhat lääkettä"

En tiedä miten tämä taas meni tällaiseksi. Seuran sennukokouksessa oli ihan mukavaa ja ruoka oli hyvää, ei siinä mitään. Ja ne kaksi olivat siellä, näyttäen suoraan sanottuna...ihastuneilta toisiinsa. Voisikohan niin olla? Jää nähtäväksi.
Sitten menin sinne Marian tupareille. Siellä oli hirveästi ihmisiä joista tunsin 2 ja tiesin ehkä 5 lisää. Olikin ihan kivaa jutella Janniinan ja Heidin kanssa, joskin oli aika kamala olo kun nokka oli kokoajan tukossa eikä Nasolinia mukana. Sitten alkoi jostain syystä ihan järjettömästi vituttaa ne kaikki vieraat ihmiset. Tuli tarve mustamaalata, puhua paskaa, pyöritellä silmiään. Yritin sanoa itselleni että ei, ethän sinä edes tunne näitä ihmisiä, että olethan sinä nyt jo päässyt tämän vaiheen yli. Mutta ei ilmeisesti, sieltä se tunne vain syöksyi taka-vasemmalta ja huomasin saavani tyydytystä siitä, että vituttaa ja että muut ihmiset (paitsi kaverit, tietenkin) tuntuvat alemmilta, tyhmiltä, ja pinnallisilta. Mitäs minä sitten itse olen, I wonder. Tai luulen olevani. Sitten lähdinkin pois, ennenkuin kaveritkin kyllästyisivät nauramaan mun jutuille. Vittu että tuntuu taas elämä tyhmältä, ei oikein tiedä mihin ryhtyä, mitä tehdä tai ajatella. Minkään suhteen. Tulisi jo edes se ukko takaisin sieltä Italian maalta niin olisi joku jonka syliin käpertyä. Miksi mustat ajatukset taas ajavat minua takaa? Onneksi Vellu soitti ja kysyi olenko tulossa Fall-goottibileisiin, tuli edes siitä hyvä mieli, vaikka en bileisiin tällä kunnolla ja nenällä viitsikään mennä.
Nyt sitten huomisen olemassaolo ärsyttää jo valmiiksi, ei ole mitään tekemistä, ei jaksa nähdä kuitenkaan ketään kun vain valituttaa ja niiskututtaa. Tekisi ihan hulluna mieli saunaan, mutta sitä varten pitäisi mennä salille, ja pitäisi siis mennä autolla ja maksaa parkkimaksuja tai pyörällä ja pyöräillä märällä tukalla kotiin sairaana, mikä ei ole such a good idea. Että taidanpa vain käydä vuokraamassa satatuhatta filmiä ja katsella niitä. Ja nukkua pitkään jos tuo vitun yläkerran kersa malttaisi edes once in her lifetime olla hiljaa tai mennä muualle leikkimään. Tänäänkin piti nousta sängystä ja mennä olkkariin sohvalle nukkumaan kun se vaan kälisi ja kälisi siellä yläkerrassa. I felt like a stranger in my own home...

Muttajoo. Ehkä menen taas tästä nukkumaan ja toivon että huominen olisi valoisampi. Ja nenä toimisi edes hitusen paremmin eikä joka kerta kun nousee istumasta seisomaan tarttisi kahta minuuttia pidellä päätään kun tuntuu että se räjähtää...