Ristiriitaisia tunteita

Vittu että vituttaa. Pyöränavain meni hukkaan. Kaikkista eniten ottaa päähän juuri tämmöiset mitättömän typerät pikkujutut jotka kuitenkin kaataa koko elämän. Heidin luona kävin pyörällä keskiviikkoiltana ja sitten eilen kun olisi pitänyt lähtä töihin niin ei ollutkaan avaimia enää. Eikä löytynyt vaikka kuinka pengoin. Huomenna pitää siis soitella lukkoliikkeeseen että onko a)mahdollista teettää avainta pelkän lukon perusteella, että onko niillä jotain muottijuttua tai muuta vastaavaa, tai b)paljonko maksaa irrottaa koko lukko, ja vaihtoehtosesti laittaa uusi tai sitten pitää ostaa semmonen joku ketjuhomma... Kyllä ottaa päästä, ihan totaalisen tosissaan. Tämän kaiken lisäksi vielä tauti ei ole mennyt vieläkään ohi vaan päätä särkee ja limaa valuu nielua pitkin alas kokoajan. Iljettävää. Ja huomiseksi on luvattu sadetta, kun pitäisi mennä Vulcanaliaan ulkoilmabileisiin. Että oh joy.

Mutta on ilonaihettakin: ensinnäkin kultsi joka jaksaa minua ja mielialojani mahtavasti ja aina yrittää lohduttaa vaikka ei ymmärtäisi mikä on vialla (enhän itsekään aina ymmärrä). Toisekseen, tänään alkoi technical communication, 15 ovarin sivuainekokonaisuus. Ja oi kuinka huipulta kuulostaa!! Koko yliopistoaikani mulla on ollu sellainen hämärä tieto että haluan tehdä jotain joka yhdistää kielet ja tietokonehommat, mutta en ole osannut löytää sellaista opintohommaa, eikä sitä ole kyllä tainnut muuta täällä Oulussa ainakaan ollakaan. Nyt kuitenkin tämän kurssin esittelyssä kuulosti juuri siltä, miltä pitikin, eli kiinnostaa aivan hulluna, en malta odottaa että pääsen käsiksi projekteihin ja muihin juttuihin. Ja ehkä vihdoin tämän kurssijutun jälkeen saatan oivaltaa että mihin sitä kieltentaitajana voikaan oikeastaan työelämässä sijoittua, tähän asti on ollut kyllä ihan töysin hämärän peitossa. Jospa siis technical communicationin myötä mulle jonkunnäköinen ura urkenee, tai vaikkaei urkenisikaan, niin onpahan vähän ainakin enemmän tietoa tassussa siitä, mitä oikeasti on mahdollisuuksia tehdä. Et silleen.

Kotiin tullessa kuitenkin taas pyöränavainvitutus valtasi mielen ja tässä sitä sitten taas ollaan. Mutta jospa huomenna ei sataisikaan, aina saa toivoa, ja jospa se avaimenteko onnistuisi jotenkin. Sormet ristiin ja aurinkoisempia ajatuksia mieleen siis...yritys on ainakin kova.