Tie helvettiin ja helvetin portit

Mikähän se on ihmisen päässä mikä kääntää aina kaikki hyvät ja kauniit asiat huonoiksi? Joko konkreettisesti pilaamalla ne, tai vain mustaamalla kauniit ajatukset, kehystämällä ne likaisilla ja nuhruisilla reunuksilla.
Ajattelemalla ne ahdistaviksi, yrittämällä viedä jo menetettyjen puolelle. Tolkuttamalla itselleen, että kyllä kauneus kohta menee pois, kauneus loppuu ja tilalle jää taas pimeys ja pölyiset nurkat.

Miksei osaa elää hetkessä, arvostaa kauneutta silloin kun sitä on tarjolla, itkemättä sen perään illalla yksinäisyydessä?

Miten eheyden hetkistä saisi pidettyä kiinni? Ettei huomaisi taas yhtäkkiä palanneensa mahalleen pohjamutiin, siihen samaan painanteeseen jossa ennenkin makasi. Miten muistaisi mustina hetkinä sitä tunnetta, leijuvaa ja kevyttä, kun tuntui että asiat on hanskassa, että on matkalla kohti kokonaisuutta?

Ehkä kuitenkin edistystä on tapahtunut: hervottoman itkemisen sijaan pystyn bloggaamaan. Ja mielen pohjalla on kuitenkin ajatus siitä, että tämäkin aallonpohja menee ohi. Että huomenna, tai jos ei vielä huomenna niin ainakin lähiaikoina, on taas paremmin. Että tämäkin ajatus on vain itseni kehittämä, ja tästäkin pääsen eroon ja yli.

Ei se silti tämän hetkistä oloa helpota.