Eikä ei ei ei taas
Nyt on aika kaikkien pikku kommentoijien astua kehiin ja sanoa: sanoinhan, I told you so. Vissiin olikin taas liian hyvää ollakseen totta tuo hetkellinen hyvä olo. Huijasi itseään, niinhän sitä jo kommentoitiin. Hitto kun olis osannu huijata vähän pidempään.
Nyt sitten taas itketään. Väsyttää ihan vitusti vaan ei uskalla mennä sänkyyn kun pelottaa ettei uni tulekaan vaan tulee ajatukset. Ne kaikki samat vanhat jotka on täällä jo sataan kertaan raavittu esiin ja käännelty ympäri. Tämä ei oikeasti lopu ikinä. Miten pystyin olemaan niin tyhmä että otin vastaan sen mitä se vanha kaveri auliisti antoi. Miksen pystynyt tunnustamaan että olen rikki, kiitos ei, haluan parantua rauhassa. En halua mitään vanhojen muistelua, en uusia tunteita. Koska niitähän siitä tuli. Ja tuntui ihan helvetin hyvältä. Voi vittu sentään.
Nyt on vielä kaiken lisäksi flunssa nähtävästi tulossa. Just kun oli niin huippua käydä jumpassa toissapäivänä. Tekisi mieli huutaa mutta tiedän ettei kukaan kuule. Nyt ymmärrän miltä sellaisista ihmisistä tuntuu jotka ottaa itseltään hengen, kun on niin onneton ja väsynyt ja toivoton olo että oikeasti tuntuu siltä ettei tästä tule mitään. Ja kun vielä tietää että huomenna pitäisi mennä töihin. Ja ylihuomenna. Ja sunnuntaina. Ja ei ees voi kirjoittaa kunnolla kun silmät on niin sumeina kyynelistä, niin miten vitussa tässä johonkin töihin menet, varsinkaan flunssassa. Huomenna aamulla voisi olla vaikka kuumetta niin saisi soittaa saikkua.
Minä en jaksa. En todellakaan pysty tähän. Ja kaikesta saa syyttää vaan itseään, itse on valinnut ensin yksin jäämisen, sitten tämän saatanan säädön josta ei todellakaan seurannut ihan yhtään mitään hyvää. Melkein jopa toivon että se ihminen ei olis koskaan mun elämään uudelleen tullutkaan, että ois pysynyt siellä aivojen pimeässä huoneessa missä se oli 5 vuotta. Melkein, jos se ei taas olisi niin tärkeä kuin silloin ennen. Mitä minä tällä elämälläni oikeen teen? Miten tässä tilassa pystyy järjestämään mitään vuosijuhlia? Miten käymään töissä, miten jotain seminaaria edes ajattelemaan? Tiedän, alakerran kotipsykologi sanoisi ettei pitäisikään ajatella mitään semmoisia nyt, ei ahdistaa itseään enempään. Meinasi tulla jo itku ja hengenahdistus siitäkin kun pyysin taas seminaarille lisäaikaa päivällä.
Miksi miksi miksi minä teen näin elämälläni, miksi ei pysty olemaan asiat hyvin. Voisiko palata vanhaan, sekin ahdistus ja tyytymättömyys oli niin pientä tämän täydellisen, totaalisen, luhistumisen tunteen alla. Oikeasti, edes silloin kun viimeksi marisin aiheesta ei ollut näin rikki, ehkä. Tai sitten sen vaan on unohtanut.
Voisipa unohtaa tämänkin. Voisipa nukkua. Voisipa olla heräämättä enää.
Nyt sitten taas itketään. Väsyttää ihan vitusti vaan ei uskalla mennä sänkyyn kun pelottaa ettei uni tulekaan vaan tulee ajatukset. Ne kaikki samat vanhat jotka on täällä jo sataan kertaan raavittu esiin ja käännelty ympäri. Tämä ei oikeasti lopu ikinä. Miten pystyin olemaan niin tyhmä että otin vastaan sen mitä se vanha kaveri auliisti antoi. Miksen pystynyt tunnustamaan että olen rikki, kiitos ei, haluan parantua rauhassa. En halua mitään vanhojen muistelua, en uusia tunteita. Koska niitähän siitä tuli. Ja tuntui ihan helvetin hyvältä. Voi vittu sentään.
Nyt on vielä kaiken lisäksi flunssa nähtävästi tulossa. Just kun oli niin huippua käydä jumpassa toissapäivänä. Tekisi mieli huutaa mutta tiedän ettei kukaan kuule. Nyt ymmärrän miltä sellaisista ihmisistä tuntuu jotka ottaa itseltään hengen, kun on niin onneton ja väsynyt ja toivoton olo että oikeasti tuntuu siltä ettei tästä tule mitään. Ja kun vielä tietää että huomenna pitäisi mennä töihin. Ja ylihuomenna. Ja sunnuntaina. Ja ei ees voi kirjoittaa kunnolla kun silmät on niin sumeina kyynelistä, niin miten vitussa tässä johonkin töihin menet, varsinkaan flunssassa. Huomenna aamulla voisi olla vaikka kuumetta niin saisi soittaa saikkua.
Minä en jaksa. En todellakaan pysty tähän. Ja kaikesta saa syyttää vaan itseään, itse on valinnut ensin yksin jäämisen, sitten tämän saatanan säädön josta ei todellakaan seurannut ihan yhtään mitään hyvää. Melkein jopa toivon että se ihminen ei olis koskaan mun elämään uudelleen tullutkaan, että ois pysynyt siellä aivojen pimeässä huoneessa missä se oli 5 vuotta. Melkein, jos se ei taas olisi niin tärkeä kuin silloin ennen. Mitä minä tällä elämälläni oikeen teen? Miten tässä tilassa pystyy järjestämään mitään vuosijuhlia? Miten käymään töissä, miten jotain seminaaria edes ajattelemaan? Tiedän, alakerran kotipsykologi sanoisi ettei pitäisikään ajatella mitään semmoisia nyt, ei ahdistaa itseään enempään. Meinasi tulla jo itku ja hengenahdistus siitäkin kun pyysin taas seminaarille lisäaikaa päivällä.
Miksi miksi miksi minä teen näin elämälläni, miksi ei pysty olemaan asiat hyvin. Voisiko palata vanhaan, sekin ahdistus ja tyytymättömyys oli niin pientä tämän täydellisen, totaalisen, luhistumisen tunteen alla. Oikeasti, edes silloin kun viimeksi marisin aiheesta ei ollut näin rikki, ehkä. Tai sitten sen vaan on unohtanut.
Voisipa unohtaa tämänkin. Voisipa nukkua. Voisipa olla heräämättä enää.
posted by Liljetys at 02:16
3 Comments:
Voi hoihhoijaa. Ainakin loistat yhdessä asiassa: sairaspoissaoloissa! "olispa kuumetta niin sais hakea saikkua.." Tosi hyvä työmotivaatio ja sillee.
On se hienoa että maailmassa on vielä näin työlleen omistautuneita kommentoijia, joiden mielestä töihin pitäisi mennä vaikka olisi fyysisesti ja psyykkisesti paskana. Sitä varten kai sairaslomakäytäntö on, että ei tarvitse mennä töihin jos tuntee, ettei pysty. Hohhoj.
Ja minusta on aika noloa ja epäkypsää kommentoida anonyyminä yhtään mitään.
En usko, että asiakaspalvelija voi tehdä työnsä 101% tuollaisessa tilassa. Ihan eri asia sellaisille, jotka kyhjöttää konttorissa kaiken päivät. Sellaiset nyt voi mennä töihin vaikka ripulikuumeessa.
Post a Comment
<< Home