Pariisi on paska maa ja muita kertomuksia

Tulipa käytyä sitten Pariisissa. Olihan se ihan hieno. Eiffelin torni ja kaikki. Jotenkin vaan jäi aika huono maku siitä kuitenkin. Kaikki on aivan naurettavan kallista. Ihan sama oletko Champs Elyseellä vai jossain kulmakuppilassa, salaatti maksaa 15 euroa ja vesi 4-5. Siis 2,5dl Evian-pullo. 5 euroa. Siinä ei voi muuta kuin tuntea itsensä huijatuksi. Matkaseurakaan ei ollut ihan parasta mahdollista, vaikka äippä onkin toki mun rakas äippä niin voi raivo-omena että sen kanssa voi mennä hermot jatkuvalla syötöllä. Tiedän, tiedän, olen huono ihminen ja huono tytär kun en rakasta jokaista hetkeä äitini kanssa mutta mie en vaan Jaksa sitä jatkuvaa kaiken taivastelua ja jatkuvaa kommentaaria siitä, mitä tapahtuu. Kun silmätkin on mulla toki päässä ja itsekin varmasti näen. Toki ymmärrän että äippä ei ole hetkeen missään matkaillut ja varmasti oli jännää ja olihan toki mullekin mutta jotenkin sitä silti vielä on niin teini henkisesti, hävettää myöntää, että silti tuli osoitettua vähän mieltä ja äiskittyä ja tuiskittua. Hävettää. Mutta oli kyllä kivaakin.

Paitsi se perkeleen lakko. Julkisen liikenteen lakko. Joka tietysti pamahti juuri viimeiselle lomapäivälle ja kotiinmatkustuspäivälle. Siinäpä sitten iloisesti kiroiltiin korealaisen kuskin ajamassa taksissa reilusti yli tunti liikenneruuhkassa kun yllättäen kaikki pariisilaiset oli pakotetut tulemaan autolla töihin kun junat ja metrot ei workkineet eikä bussitkaan ilmeisesti kovin hienosti. Että haistakaa luomua ranskan julkisen liikenteen liitto tai wtf ever. Huoh.

NOjoo, avautumiset sikseen, reissattua tuli ja kotona ollaan. Ja gradun kanssa pitäisi taas vääntää. Tällä hetkellä se on tilassa, että ohjaaja on antanut vihreää valoa kansitukselle. Mutta kaveri, jolla gradu on vielä oikoluvussa, hengaa kotonaan Lapissa vielä tämän viikon joten hirveästi ei ole hetkeen kommentteja odotettavissa. Kuitenkin totesi jo hän, että gradu on täynnä liian pitkiä lauseita. Tiesihän tuon mutta eipä hirveästi jaksaisi enää viilata. Vaan minkäs teet. Viilattava on.

Lisää päivänpolttavia aiheita: leikatako otsatukka vai ei? Tässä nyt parisen vuotta arvottuani olen menossa perjantaina kampaajalle. Ja päättänyt, että takaisin ei ole tulemista ennenkuin tukka näyttää edes jonkin verran erilaiselta miltä se nyt näyttää. Saas nähdä miten äijän käy.

Perjantaina tulee myös lisää väriä nahkaan: alaselkä saa tribaalikuvionnin. Sitäkään en ole vielä osannut päättää jotta minkälainen häkkyrä sinne nyt hakataan, tatskaliikkeessä oli lehdessä hieno aika monimutkainen cyberpunk-henkinen tribaali ja netistä löytyi yksi toinen, paljon yksinkertaisempi mutta myös oikein muksa. Jälleen, saas nähdä miten äijän käy.

Ja haluttaa ihan hirveesti sukeltamaan! Blubblubblub....

Lomaltapaluu- ja synttäriblues

Syksy masentaa. Enemmän vielä masentaa se, että vielä viikko sitten olin ulkomaan lämmössä vailla huolen häivää. Ja vielä lisäksi se, että tänään sattuu olemaan se vuoden päivä jolloin taas on vanhempi.

Ainahan sitä tulee semmoinen olo, kun tulee lomalta, että nyt se kaikki kiva sitten loppui ja pitää taas yrittää alkaa asennoitumaan arjen rutiineihin. Ok ok, onhan sitä tavallaan kiva olla taas kotona ja päästä taas heppaileen ja näkeen kavereita ja kaikkee mutta ois sitä silti ehkä huomattavasti mieluummin jatkanut palmujen katveessa löhöilyä ja sukeltamista. Ois ees jotkut rutiinit joihin tulla takas niinkun joku kiva työ niinku Kultsilla, vaan ei. Viikko on mennyt taas ihan tuuliajolla kun ei gradunkaan eteen ole oikeen voinut mitään tehdä kun vasta tänään (torstaina) pääsi ohjaajan luona käymään.

Eikä sekään tietenkään juuri ahdistusta lievittänyt tuo graduohjaajan luona käyminen. Ok, onhan se opus ihan hyvässä vaiheessa, varmaan parisen viikkoa kunnon töitä (jos semmosen putken saa vetästyä) niin pitäisi olla paketissa. Vaan mitä sitten? Sitten pitää alkaa stressaamaan kaikesta muusta mitä valmistuminen ja aikuistuminen pitää sisällään. Mistä töitä? Kuka tämmösen humanistin palkkaisi? Saahan sitä hakea ja tiedän että ei tällä vingunnalla ainakaan töitä saa, pitäisi vaan olla reipas ja uskoa itseensä ja blaadiblaa. Totuus vaan on se, että mulla on viitisen vuotta työkokemusta. Väärältä alalta. Ja vaikka ihan mikä tahansa työkokemus on hyvä juttu ja tyhjää parempi niin let's face it: aina siellä on joku toinen hakija jolla on soveltuvampaa työkokemusta vaikka kuinka mulla olisi intoa ja hyvä hakemus. Huoh. Kyllä alkaa taas tuntua aika raskaalta tämä tarpominen. Eikä auta yhtään se, että on syksy.

Eikä se, että on synttärit. Synttärit pitäisi olla kiva päivä ja kaikkea, mutta jotenkin siitä aina onnistuu sukeutumaan tämmöinen masennus. Viime vuonna synttäreinä käytiin vielä exän kanssa syömässä ja juhlimassa ja puistattaa muistellakin minkälaiset fiilikset silloin oli: piti olla kivaa ja nauttia vaikka sisimmässään tiesi että seuraavat muutama kuukausi elämästä olisi suurinta helvettiä minkä läpi tähän mennessä on rämpinyt. Enpä siis muistele sitä. Tänään onnitteluja on tarjonnut Kultsi aamulla, iskä tekstiviestitse, ja äipän tiistaina lähettämä paketti varmaankin on postissa mutta eihän ne nutipäät siellä saa mitään pakettikorttia kahden päivän aikana toki lähetettyä niin eipä sitten saa sitäkään (mikäli äippä ei satu muistamaan seurantakoodia kysyneensä). Jotenkin sitä yrittää aina uskotella itselleen synttäriaamuna että tämä on ihan tavallinen päivä, tämän ei tarvitse olla mitenkään erikoinen. Ja silti sitä aina päätyy jossain ihme alitajunnan sopukoissa toivomaan, että sittenkin tapahtuisi jotain erikoista. Joku vanha kaveri olisi lähettänyt kortin. Jotainjotainjotain. Ja vaikka itse sabotoinkin tehokkaasti tämän päivän juhlintayrityksen menemällä ratsastamaan, niin sittenkin jotenkin itsekkäästi tuntuu siltä, että jotain enemmän olisi pitänyt olla. Kultsikin on sanonut synttäriyllärinsä tulevan vasta seuraavalla viikonlopulla, joten tietenkään se ei ole sitten järkännyt mitään muuta kivaa, eikä saisi tietenkään toivoakaan että olisi, mutta miksimiksimiksi silti aina on tämmöinen tyhjä ja lässähtänyt olo silloin kun pitäisi ehkä olla kivaa.

Syytän kyllä silti syksyä. Pitäisi vissiin olla joku syksyn lapsi kun on syksyllä syntynyt vaan mielestäni kyllä ko. vuodenajalla voisi heittää kuikkaa. Ok, onhan siellä ehkä ne kaksi kivaa päivää kun sattuu paistamaan aurinko ja on kuulasta ja kaunista, ja tuoksuu kivalta. Mutta entäs sitten ne 3 kuukautta siihen lisäksi? No thanks! Ahdistus.

Jospa tästä johonkin parempaan suuntaan oltaisi taas menossa. Ei varmaan auta että ostin hilpeääkin hilpeämmän Husky Rescuen vanhemman levyn itselleni synttärilahjaksi. Ei ole edes semmoinen hyvä-surumielisen-haikea-syksyfiilis vaan ei vaan huvita. Mikään. Taaskaan. Ahdistaa tämmöinen tuuliajolla oleminen ja mihinkään kuulumattomuuden tunne.

Olis jo kesä.