Syystyytymättömyys
Mistähän se johtuu,että aina kun syksy kolkuttelee ovelle, alkaa tällä tytöllä ahdistaa. Joka syksy hiippailee takaraivoon nalkuttava ja ahdistava tyytymättömyyden tunne, joka kestää aikansa kunnes menee ohi. Jos pysähtyy hetkeksikään ajattelemaan tai on luppoaikaa, alkaa heti kurkkua kuristaa ja tekee mieli vaikka mieluummin mennä ulos vesisateeseen kävelemään kuin jäädä paikalleen mähimään.
Kuitenkin kaikki on hyvin. Elämä rullaa radallaan, eikä pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. Kumminkin ahdistaa. Yhtä aikaa on sellainen olo, että pitäisi hullunlailla metsästää uutta tekemistä, saada hinnalla millä hyvänsä jotain muutosta elämään. Tekisi mieli vain luuhata tallilla 24/7 tai hankkia uusi saliohjelma. Tekisi mieli olla aktiivinen. Samalla kuitenkin toinen puoli haluaisi vain lamaantua, jäädä sohvalle katsomaan telkkaria eikä tehdä mitään. Ristiriita siis vallitsee. Tekemisellekin tuntuu olevan joku pakko, ei vain ole tyytyväinen siihen, mitä nyt on.
Tämä vituttaa. Vielä kaksi viikkoa sitten oli ihan hyvä olo tulevasta syksystä. Töitä on, vaikkakaan ei liialti ja ehkä ei ihan sellaisia mitä olisi halunnut. Mies on, ja se on yksi asia mikä ei tällä hetkellä ahdistakaan. Tuntui, että oli kiva palata reissuilta kotiin ja alkaa taas arkinen aherrus.
Not so anymore. Nyt vaan ottaa päästä kaikki. Miehen kanssa tulee haastettua riitaa pienimmästäkin asiasta, vaikka ei olisi mitään syytä. Työt ärsyttää ja turhauttaa. Käännöksiä haluaisi tehdä vaan niitä ei ole, ja tästäkin taas yksi lisänalkutuksenaihe päähän: pitäisi metsästää lisää käännöshommia. Hevosista oli niin pitkä tauko, että nyt vain haluaisi olla minkä tahansa nelijalkaisen selässä/lähellä koko ajan, ja taas ärsyttää kun ei ole sitä omaa, että voisi tämmöisinä hetkinä vain haudata naaman silkkiturvan harjaan ja hengitellä lämpöistä ja rauhoittavaa hevostuoksua. Koti näyttää sikolätiltä, sinnekin haluaisi tehdä vaikka mitä muutoksia, laittaa uusia verhoja ja vaikka mitä vaan täytyy ajatella järkevästi että rahaa ei tänä vuonna tule sellaiseen malliin että turhuuksiin olisi varaa. Oma vartalo ällöttää, tekisi mieli hulluna liikkua ja syödä terveellisesti että näyttäisi (omasta mielestään) hyvältä, ja yhtä aikaa kokoajan tekee kuitenkin mieli makeaa tai leipoa jotain ja mässyttää, josta taas seuraa uusi ällötyksen noidankehä. Joko riittää vai vieläkö jatkan?
Kaverit on taas maailman tuulissa. Sekin on asia, joka ahdistaa: sosiaaliset kontaktit rajoittuu pitkälti mieheen, ja vaikka olisikin välillä satunnaisia tapaamisia kavereiden kanssa, ei niistä yksikään ole sellainen "sydänystävä" jolle voisi tämmöisellä hetkellä soittaa, että nyt tarttis keksiä jotain yhteistä tekemistä ettei hajoa tältä lapselta pää. Yhdestä tyttökaverista haluttaisi saada sellainen, mutta jotenkin tällä iällä vain on niin vaikeaa yrittää alkaa luoda "syvempiä suhteita", tuntuu että jos ehdottaa jotain muuta kuin satunnaista kahvittelua/sushittelua niin toinen alkaa pitää outona ja tungettelavana. Kaikilla on jo omat elämät joihin on hankalaa ujuttautua sisälle. Mutta silti minä kaipaan sitä sosiaalista verkkoa mikä oli ympärillä yliopistossa/lukiossa/missä ikinä.
Analysoin senkin mielessäni, että osaksi tämä syysmasennus/ahdistus varmaan johtuu vielä siitä, että tämmöinen "uusi" syksy on aika uusi asia. Ennen oli aina joku jatkumo elämässä: syksyä odotti, koska silloin palasi takaisin kouluun/yliopistolle ja näki taas kaikki vanhat kaverit, opiskelijaelämä ja bileet ja ainejärjestöpuuhaaminen pyörähti käyntiin. Nyt ei ole mitään sellaista. Töissä ei ole oikein ketään, kenen kanssa voisi jauhaa muusta kuin päivän säästä. Ei ole sellaista ympäröivää verkostoa, jonka kanssa olisi joku yhteinen tekijä. Ehkä sitä senkin takia tuntee olevansa niin erkaantunut kaikista kavereista, kun niiden kanssa ei enää ole mitään opiskelujuttuja/muuta yhteistä purettavana. Tallillakaan ei ole mitään sen kummempaa sydänystävää, yhden kanssa käydään kyllä tunneilla mutta senkään kanssa ei tule puhuttua kuin heppajuttuja, joka sinänsä on kyllä huippua, kun niitä juttuja ei sitten oikein kenenkään muun kanssa voi jauhaa. Vaan olisi paikka auki sellaiselle all-round -kaverille: joka olisi mukava myötä- ja vastoinkäymisissä, jolle voisi soittaa kun ahdistaa. Jolla olisi aikaa. Joka ei ajattelisi, että sitä jotenkin tungettelee. En vain tiedä, onko kenelläkään muulla tämmöistä tyhjiötä elämässä.
Mistähän vielä valittaisi? Ehkä tämä oli taas tässä. Palataan asiaan joskus aurinkoisemmalla hetkellä, tai kun on jotain uutta sanottavaa.
Kuitenkin kaikki on hyvin. Elämä rullaa radallaan, eikä pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. Kumminkin ahdistaa. Yhtä aikaa on sellainen olo, että pitäisi hullunlailla metsästää uutta tekemistä, saada hinnalla millä hyvänsä jotain muutosta elämään. Tekisi mieli vain luuhata tallilla 24/7 tai hankkia uusi saliohjelma. Tekisi mieli olla aktiivinen. Samalla kuitenkin toinen puoli haluaisi vain lamaantua, jäädä sohvalle katsomaan telkkaria eikä tehdä mitään. Ristiriita siis vallitsee. Tekemisellekin tuntuu olevan joku pakko, ei vain ole tyytyväinen siihen, mitä nyt on.
Tämä vituttaa. Vielä kaksi viikkoa sitten oli ihan hyvä olo tulevasta syksystä. Töitä on, vaikkakaan ei liialti ja ehkä ei ihan sellaisia mitä olisi halunnut. Mies on, ja se on yksi asia mikä ei tällä hetkellä ahdistakaan. Tuntui, että oli kiva palata reissuilta kotiin ja alkaa taas arkinen aherrus.
Not so anymore. Nyt vaan ottaa päästä kaikki. Miehen kanssa tulee haastettua riitaa pienimmästäkin asiasta, vaikka ei olisi mitään syytä. Työt ärsyttää ja turhauttaa. Käännöksiä haluaisi tehdä vaan niitä ei ole, ja tästäkin taas yksi lisänalkutuksenaihe päähän: pitäisi metsästää lisää käännöshommia. Hevosista oli niin pitkä tauko, että nyt vain haluaisi olla minkä tahansa nelijalkaisen selässä/lähellä koko ajan, ja taas ärsyttää kun ei ole sitä omaa, että voisi tämmöisinä hetkinä vain haudata naaman silkkiturvan harjaan ja hengitellä lämpöistä ja rauhoittavaa hevostuoksua. Koti näyttää sikolätiltä, sinnekin haluaisi tehdä vaikka mitä muutoksia, laittaa uusia verhoja ja vaikka mitä vaan täytyy ajatella järkevästi että rahaa ei tänä vuonna tule sellaiseen malliin että turhuuksiin olisi varaa. Oma vartalo ällöttää, tekisi mieli hulluna liikkua ja syödä terveellisesti että näyttäisi (omasta mielestään) hyvältä, ja yhtä aikaa kokoajan tekee kuitenkin mieli makeaa tai leipoa jotain ja mässyttää, josta taas seuraa uusi ällötyksen noidankehä. Joko riittää vai vieläkö jatkan?
Kaverit on taas maailman tuulissa. Sekin on asia, joka ahdistaa: sosiaaliset kontaktit rajoittuu pitkälti mieheen, ja vaikka olisikin välillä satunnaisia tapaamisia kavereiden kanssa, ei niistä yksikään ole sellainen "sydänystävä" jolle voisi tämmöisellä hetkellä soittaa, että nyt tarttis keksiä jotain yhteistä tekemistä ettei hajoa tältä lapselta pää. Yhdestä tyttökaverista haluttaisi saada sellainen, mutta jotenkin tällä iällä vain on niin vaikeaa yrittää alkaa luoda "syvempiä suhteita", tuntuu että jos ehdottaa jotain muuta kuin satunnaista kahvittelua/sushittelua niin toinen alkaa pitää outona ja tungettelavana. Kaikilla on jo omat elämät joihin on hankalaa ujuttautua sisälle. Mutta silti minä kaipaan sitä sosiaalista verkkoa mikä oli ympärillä yliopistossa/lukiossa/missä ikinä.
Analysoin senkin mielessäni, että osaksi tämä syysmasennus/ahdistus varmaan johtuu vielä siitä, että tämmöinen "uusi" syksy on aika uusi asia. Ennen oli aina joku jatkumo elämässä: syksyä odotti, koska silloin palasi takaisin kouluun/yliopistolle ja näki taas kaikki vanhat kaverit, opiskelijaelämä ja bileet ja ainejärjestöpuuhaaminen pyörähti käyntiin. Nyt ei ole mitään sellaista. Töissä ei ole oikein ketään, kenen kanssa voisi jauhaa muusta kuin päivän säästä. Ei ole sellaista ympäröivää verkostoa, jonka kanssa olisi joku yhteinen tekijä. Ehkä sitä senkin takia tuntee olevansa niin erkaantunut kaikista kavereista, kun niiden kanssa ei enää ole mitään opiskelujuttuja/muuta yhteistä purettavana. Tallillakaan ei ole mitään sen kummempaa sydänystävää, yhden kanssa käydään kyllä tunneilla mutta senkään kanssa ei tule puhuttua kuin heppajuttuja, joka sinänsä on kyllä huippua, kun niitä juttuja ei sitten oikein kenenkään muun kanssa voi jauhaa. Vaan olisi paikka auki sellaiselle all-round -kaverille: joka olisi mukava myötä- ja vastoinkäymisissä, jolle voisi soittaa kun ahdistaa. Jolla olisi aikaa. Joka ei ajattelisi, että sitä jotenkin tungettelee. En vain tiedä, onko kenelläkään muulla tämmöistä tyhjiötä elämässä.
Mistähän vielä valittaisi? Ehkä tämä oli taas tässä. Palataan asiaan joskus aurinkoisemmalla hetkellä, tai kun on jotain uutta sanottavaa.
posted by Liljetys at 11:51
1 comments
