Kaivan auki rakkauden haudan/ Uskottelemisen voima

Minä vihaan itseäni. Vihaan tätä vuoristorataa joka on mun tunne-elämä. Eilinen oli yhtä helvettiä, itkettiin kilpaa. Illalla tuntui ja nytkin tuntuu taas, että haluaisin kuitenkin olla tämän toisen puoliskon kanssa. How sick is that? Millainen ihminen alkaa haluta taistella suhteensa puolesta kun on itse kaivamassa sille hautaa? Miksi ei voi pysyä päätöstensä takana?

Näin on nyt kuitenkin taas näreet. Ehkä se johtuu vain siitä, että pelkään yksin elämistä ja yksinäisyyttä ja siksi takerrun menneeseen. Ehkä se johtuu siitä, että välitän toisesta puoliskosta niin paljon että sen kärsiminen vaikuttaa omiinkin mielipiteisiini.

Ehkä se johtuu siitä, että nyt vasta näen mitä kaikkea olen menettämässä enkä haluakaan siitä eroon.

Olen mestari itsesuggestiossa. Saan lähes vaikka itseni sairastumaan jos tarpeeksi sitä ajattelen. Saan itseni uskomaan mihin vain haluan itseni uskovan. Voiko olla siis taas tilanne jossa olen itse itselleni kehitellyt nämä möröt päähäni jotka suhdetta nakertavat? Voiko olla, että meillä ei oikeasti olekaan niin suuria ongelmia kuin ajattelin meillä olevan? Voiko olla, että tämä nykyinen kumppani on sittenkin Se Oikea?

Liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Olen niin rikki että rikkinäinen lasikin näyttää ehjältä minun rinnalla. Pitkällisten eilisiltaisten keskustelujen jälkeen aion kuitenkin ottaa vastaan sen Domuksen kämpän, ja miettiä siellä sitten yksinäni syntyjä syviä kunnes oikeasti osaan päättää haluanko pitää tämän suhteen vai en. Yhteenpaluuta ei siis ole vielä suljettu pois kuvioista. Emme kuitenkaan sano irti tätä nykyistä kämppää vielä, toinen osapuoli päätti että hän haluaa vielä aikaa kämpän etsintään ja siis maksaa itse sitten joulukuun vuokran tästä.

Voihan toki käydä niinkin, että kun sitten muutan yksikseni niin onnistun taas uskottelemaan itselleni että näin on hyvä, ja kun välimatka kasvaa niin vieraannumme entisestään ja sitten suhde on lopullisesti kuopattu. Se riski on nyt vain ilmeisesti otettava, vaikka minä voisinkin tähän jäädä asumaan (mitä en kyllä oikeastaan voi), niin sitä toista osapuolta en tahdo enkä pysty rikkomaan enää kolmatta kertaa uudestaan vakuuttamalla nyt että tahdonkin jatkaa ja taas vuoristoradan seuraavassa alamäessä sanomalla haluavani erota. Domukseen siis matka käy, mutta huomattavasti vähemmän hilpeissä tunnelmissa kuin eilen.

Iski.

Mietinkin, että milloin se iskee, tietoisuus siitä, että nyt tämä loppuu. Nyt se iski. Siihen tarvittiin konkreettinen tieto uudesta kämpästä ja printattu nykyisen kämpän irtisanomissopimus. Nyt itkettää. Ja panikoittaa. Ihan tosissaan. Minä oon kyllä muutenkin semmoinen ihminen joka ei osaa mitään päättää, miksi pitää siis tehdä päätöksiä näin vaikeista asioista? Mitä jos valitsenkin väärin? Miten voin elää itseni kanssa siellä Botnican kaksiossa jos huomaankin kuukauden päästä että haluaisin sen toisen osapuolen takaisin? Mutta minähän mietin jo nämä asiat. Miksi en voi pysyä päätöksessäni?

Onpa hirveä olo. Taidan mennä vessaan itkemään. Mutta ensin vuosijuhlakokous.

Voi helvetti

Nyt tuli katuma-ajatuksia. Entä jos teenkin ihan hirvittävän virheen tämän suhteen lopettamisen kanssa? Meneekö tämä nyt liian nopeasti? Paranisiko tämä vatvomalla (on kyllä yritetty). Domus Botnican kämpän saamisesta johtunut ilo katosi se siliän tien kun jutteli sen toisen osapuolen kanssa ja kuuli sen itkuisen äänen. Mitenkähän se meikäläisen entinen ikinä kesti sitä mun vetistelyä? Tarkoittaako se, että mulla on ihan hirvittävän paha mieli toisen osapuolen surusta sitä, että haluaisin jatkaa suhdetta? Eeeh en tiedä. En usko. Ehkä se vaan tarkoittaa sitä, että välitän siitä tottakai vielä 5 vuoden suhteen jälkeen ja se on mulle todella hyvä ystävä ja on hirveän paha olo sen takia etten voi sitä tuossa surussa oikeen mitenkään auttaa. Paitsi menemällä takaisin suhteeseen. Tässä kirjoittaessani en kyllä usko että se olisi se paras vaihtoehto. Minä haluaisin sen mulle ystäväksi, en mieheksi. Vai mistä tietää miehen ja ystävän rajan viiden vuoden suhteen jälkeen? Haluaisin ehkä samanlaisen suhteen kun meillä oli pari vuotta sitten, mutta voisiko sitä vielä elvyttää? Eeh. Ei se niin mene. Eihän? Miksi pitää olla näin vaikeaa? Voisinko yrittää nyt vain pysyä päätöksessäni?

Pingo, pango, pongo, kotini on Domus Botnica!

Teinpä sitten porhon ratkaisun ja otin sen Botnican kaksion jo marraskuun puolivälistä. Maksaahan se joo mutta pääsin jonon ohi ja se on oikeesti niin hyvällä paikalla ja kaverit asuu ja hintansakin puolesta että nyt on taas vähän helpottuneempi olo. Kun sais vielä sen toisen puolikkaan suostumaan irtisanomiseen tässä tämän päivän aikana...huoh.

Kämppähommia

Psoas on aika ärsyttävä pulju. Yritän epätoivosesti kärkkyä Domus Botnicasta vapaana olevaa kaksiota itselleni (390 egee kuussa sis. vesi + netti ja siis kaksio, ei paha), mutta kun se on heti vapaa niin eihän ne sitä mulle voi luvata 1.12 alkaen. Oishan se ihan kiva jos ois joku muu aika ku tämmönen kuun vaihde, mutta kun jotain päätöksiä pitäs tehdä tässä viim. tiistaina että sanooko irti tämän kämpän nyt vaiko vasta marraskuussa. Toisaalta tekis mieli tehdä se nyt, eipähän tarttis venyttää tätä hommaa ja mikä ehkä vielä parempi, ei tarttis muuttaa uutena vuotena ja sais siis olla joulun rauhassa Kajaanissa.

Mutta, vp on vissiin muutamassa eteläsuomeen enkä tiiä viitinkö olla niin vittumainen että sanon irti tän kämpän ennen ku sillä on mitään varmuutta että se saa katon päänsä päälle siellä. Eipä sillä, ei mullakaan mitään varmuutta vielä ole. Pitää vissiin taas soittaa tiistaina sinne Psoasille ja kysellä että jos se kämppä ei vielä oo menny 1.11 alkaen niin miten pitkään ne meinaa sitä tarjota heti vapaana vai voisko sitä nyt millään sitten varata 1.12 alkaen jos soittas vaikka heti 1.11 aamulla kun niiden puhelinvaihde aukeaa. Eikai kukaan tee puolen kuun vuokrasopimuksia?

Melkeen tekis mieli porhoilla ja vaan ottaa se kämppä nyt ja maksaa ittensä kipeeks tuplavuokralla mutta ehkäpä se ei oo ihan sen arvosta. Ketuttaa vaan suuresti jos (ja kun) tuota en nyt saa, sitten pitää mennä johki ylihintaseen miniyksiöön johon vuokraan ei saletisti kuulu edes vesi, saati sitten netti. Ääh Psoas, tee jo oikea päätös ja anna se kämppä mulle!

Eron korjuu/ suhteettomuuden taju

On hienoa herätä viiden vuoden suhteen savuavista raunioista.
Eilen sitten lopulta nurkkaan ahdistettuna kerroin vp:lle miltä musta tuntuu. Ei tunnu hyvältä. Ei tunnu siltä miltä pitäis parisuhteessa tuntua. Ei ole sinänsä mikään vikana, on ihan kivaa ja silleen ja välitän siitä kovasti, mutta en vaan tunne sitä kohtaa miehenä enää semmosia tunteita mitä ilmeisesti parisuhteessa pitäisi olla. Se on mulle tosi tärkee ja hirmu hyvä kaveri, mutta jos muut kaverihommat ja harrastukset ja ryyppääminenkin alkaa ajaa ohi arvoasteikossa on aika puhaltaa peli poikki. Kaverilta tuntuvan ihmisen kanssa voi olla parisuhteessa silloin kun on ollut 50 vuotta naimisissa, mutta en ole vielä siihen valmis. Haluan jotain enemmän. Haluan vielä ilmeisesti sitten kokeilla ja seikkailla. Tiedän että tätä kadun enkä luultavasti saa koskaan yhtä hyvää miestä kuin vp suhteeseen, mutta asiat on vaan nyt näin ja kelkkaa ei enää voi kääntää. Enkä haluakaan.

Nyt olen tyhjä. Itkin jo syyskuun alussa niin paljon että nyt vain lillun jossain ihme välitilassa tuntematta mitään. Välillä tulee mieleen muistoja välähdyksenomaisesti. En tiedä miltä pitäisi tuntua. Pohdin edellisestä pitkästä suhteesta erotessa onko helpompaa olla jättäjä vai jätetty. Nyt olen kyllä sitä mieltä että jätetyn osa on helpompi, vaikka se sattuukin ihan vitusti enemmän. Siinä ei tarvitse itse tehdä päätöksiä. Kaikista vaikeinta on varmaankin lähteä tämmöisestä suhteesta jossa päällisin puolin näyttäisi kaikki olevan kunnossa ja mieskin on mukava ja kaikkea mutta kun vaan ei enää nappaa sillälailla. Hirveää tuottaa noin tärkeälle ihmiselle se tuska minkä itse kesti silloin edellisen suhteen loppuessa, vaikka se oli kyllä ehkä vielä pahempaa kun menetti sen rakkaan toiselle ihmiselle ja oli käytännössä katsoen ajanut sen vielä sen toisen syliin.

En vielä ymmärrä kaiken tämän seurausta. En tiedä mihin elämä nyt vie. Sen kai näkee sitten myöhemmin. Nyt vain pitää vissiin keskittyä etsimään kämppää ja pahvilaatikoita.

Voisiko elämä olla joskus vähemmän raskas?

Hyväelämä.com

Paskojen uutisten toimistosta hyvää päivää! Täten ilmoitan että meille saapui juuri eilen lappu joka kertoi talon menevän peruskorjaukseen 1.5.2007 alkaen jolloin kaikkien vuokralaisten vuokrasopimukset irtisanotaan. Ja huoneenvuokralain mukaanhan vuokran antajalla ei ole mitään velvollisuutta hommailla uusia asuntoja vuokralaisille. Jopa sentään iloisesti ilmoittivat että mahdollisesti pääsisimme asumaan sitten syksyllä samoihin kämppiin, toki korotetulla vuokralla. Ja että myöskin mahdollisesti vvo tarjoaa 1.5 vapautuvia asuntoja meille irtisanotuille. Mutta että mikään ei ole varmaan ja haistakaa paska, kiitos hei.

Tässäpä nyt sitten taas elämäänsä miettimään: haluaako muuttaa Kultsin kanssa vai haluaako muuttaa yksikseen. Milloin haluaa muuttaa. Milloin on pakko. Ahdistaa. Äidillekki tuli kerrottua näistä aatoksista, nyt sekin on sitten huolissaan ja vaan lisää ahdistusta kaiken maailman kyselyillä. Oh joy ja muut ihanan tunteet. Miten voi yhtä aikaa haluta olla yhdessä ja haluta olla erikseen? Kuka se päättäisi minun puolesta mikä on mulle ja mun mielenterveydelle parasta? Miksi ei ole hyvältä tuntuvia vaihtoehtoja? Voisiko vaan lopettaa olemisen vähäksi aikaa. Jo tunnen kuinka alkusyksyn mahassa asustanut tiukka möykky on palaamassa. Angsti oi angsti, tervetuloa takaisin.

Onneksi viikonloppuna on excu niin saa juoda ajatuksensa unohduksiin vähäksi aikaa ja tutussa sekä turvallisessa seurassa.

Long time, no post

Noniin. Alkaskohan se elämä olla taas sen verta järkässä että vois tännekin kirjotella? On ollu kyllä niin vuoristoratainen syksyn alku että huhhuh. Miesasia-ahdistuksia, kouluahdistusta, yleistä ahdistusta. Hiphei, ja hauskaa kuin hautajaisissa. Nooh, nyt ollaan vissiin Kultsin kanssa taas niinku olemassa yhdessä, sekin oli katkolla jo tässä hetken kun mulla oli sinkkuiluhaluja.. Ja onhan niitä kyllä vieläkin, muut miehet mielessä ja vaikka ei olisi niin silti tuntuu aina väliin että mitä jos olisikin yksin. Pärjäiskö sitä. Olisko parempi. En oo kumminkaan ollu sinkkuna pitempään kun joskus viimeks varmaan seiskalla tai kasilla. Eli en niinkun "aikuiselämässä" juuri ollenkaan. Nyt on kumminkin kyllä taas sen verta hyvä olo tässä Kultsin kanssa että taidanpa tähän jäädä öllistelemään ja katsomaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pitää vaan pitää näpit erossa niistä muista miekkosista...
Kouluhommat ei oikeen ota alkaakseen tai sujuakseen, pitäs tehdä enkun seminaaria vaan ei saa aikaseks, pitäs alkaa oikeesti siirtää ajatuksia valmistumiseen. Ei huvita. Huvittais vaan bilettää ja mennä. Ja senhän oon kyllä tehnytkin, voi hitto että onki tullu biletettyä, nyt piti olla ekat 2 viikkoo syyskuun alun jälkeen ettei ois ollu mitään ryypiskelyjuttuja mutta pitipähän silti lähtä työkaverin kanssa kun se pyysi. Jospa nyt pystyis oleen ens viikonloppuun ilman viinaksia ja bileitä? Sitten ois Verban syysexcu, 2 päivää kännissä. Oh joy. Salillekin pitäs mennä kun on niin löysistymistä ilmassa ja taidanpa sen tänään tehdäkin, menen pumppiin vaikka väkisin, vaikka onkin tämmönen perus-pikkusyysflunssanen olo, ei kuitenkaan niin paha etten jaksais mennä. Vähän kurkkua karheena ja semmosta. Ei varmaan oo hyvä idea ehkä mennä mutta tuntuu että pää hajoaa tähän syömiseen ja saamattomuuteen jos nyt jo ei ala jotain tekemään itselleen. Että pumppiin siis. Ja sitten kiinalaiseen mässäämään :P. Paha nainen.