Musta uusi vuosi

Jep, tämä on ihka ensimmäinen uusi vuosi yksin. Vastustan koko paskaa juhlaa niin, etten viitsi edes lähteä mihinkään sitä viettämään. Osaksi varmaan johtuu siitäkin, että olo vaihtelee taas äärimmäisen masennuksen ja turran ei-mikään-olon välillä, eikä halua lähteä ihmisten ilmoille olemaan hiljainen ja ahdistunut. Olenpa siis sitten sitä täällä ihan kotosalla, kuuntelen kun ihmiset ampuu pihalla rahaa ilmaan ja syön suklaata. Kauppaan mennessä oli vielä semmoinen olo että kuolen ja alan itkemään jos pitää yrittää ostaa jotain "bilesafkaa" niinkuin perunasalaattia ja nakkeja jotka sopii uuteen vuoteen kai, mutta kaupassa pystyinkin hallitsemaan itseni ihmeen hyvin ja jopa ostamaan sitten sitä bilesafkaa. Vaikka olenkin yksin eikä tänne tule ketään sitä syömään. Syönpä siis itse.

Tällä hetkellä taas itkettäisi, mutta onneksi ysiltä alkaa leffa johon voi uppoutua. Housen kaksi jaksoa jotka oli valunut netistä on jo katsottu, samoin nauhalla olleet Emmerdalet. Katsonpa siis telkkarileffan, ja toivon että sen jälkeen on sen verran väsy että voi jo mennä nukkumaan. Vaikka periaatteessa olisi kyllä kiva katsoa ilotulitukset, vaikka ei olekaan järin iloinen olo.

On ikävä olo. Ikävä ihmisiä, ikävä sitä huoletonta ja kelluvaa oloa mikä vielä vähän aikaa sitten oli. Kun tuntui, että selviää, ja että on tulossa parempi huominen. Että ei ole yksin. No, järjellä ajateltuna tiedän että selviän, tiedän jopa ehkä että huominen saattaa olla parempi ja että en ole yksin. Se ei silti helpota ollenkaan tämä hetkistä olemisen tuskaa, tietenkään. Ahdistunut ihminen on hyvin taitava perustelemaan itselleen miksi asiat ovat huonosti, miksi ne on ansainnut, ja vaikka joku kuinka yrittäisi järkeillä, sitä vaan inttää vastaan kun tuntee niin syvästi.

Se jännä puoli tässä angstissa on, että tulee kirjoitettua. Illalla kun yrittää mennä nukkumaan ei saa unta kun niin paljon asiaa pyörii päässä, se on pakko saada paperille. Paskaahan se on, mutta silti sitä on tullut Aukealle jonkin verran laitettua. Tiedä sitten miksi.

Nojoo, parempaa uutta vuotta kaikille niille ehkä kahdelle blogin lukijoille. Lopetetaanpas valitus aiheeseen sopivalla runonpätkällä:

Yksinäinen uusi vuosi
Tekee vain mieli käpertyä
nurkkaan niin pieneksi ettei
suru saavuta
(mahdotonta)
Paeta vuorille
kirjoittaa itsensä unohduksiin

Tämä päivä ei ole vuoden pahin
mutta aika lähellä
Sataapahan sentään
-joulukuun viimeinen syysmyrsky
pitää minulle seuraa

Tie helvettiin ja helvetin portit

Mikähän se on ihmisen päässä mikä kääntää aina kaikki hyvät ja kauniit asiat huonoiksi? Joko konkreettisesti pilaamalla ne, tai vain mustaamalla kauniit ajatukset, kehystämällä ne likaisilla ja nuhruisilla reunuksilla.
Ajattelemalla ne ahdistaviksi, yrittämällä viedä jo menetettyjen puolelle. Tolkuttamalla itselleen, että kyllä kauneus kohta menee pois, kauneus loppuu ja tilalle jää taas pimeys ja pölyiset nurkat.

Miksei osaa elää hetkessä, arvostaa kauneutta silloin kun sitä on tarjolla, itkemättä sen perään illalla yksinäisyydessä?

Miten eheyden hetkistä saisi pidettyä kiinni? Ettei huomaisi taas yhtäkkiä palanneensa mahalleen pohjamutiin, siihen samaan painanteeseen jossa ennenkin makasi. Miten muistaisi mustina hetkinä sitä tunnetta, leijuvaa ja kevyttä, kun tuntui että asiat on hanskassa, että on matkalla kohti kokonaisuutta?

Ehkä kuitenkin edistystä on tapahtunut: hervottoman itkemisen sijaan pystyn bloggaamaan. Ja mielen pohjalla on kuitenkin ajatus siitä, että tämäkin aallonpohja menee ohi. Että huomenna, tai jos ei vielä huomenna niin ainakin lähiaikoina, on taas paremmin. Että tämäkin ajatus on vain itseni kehittämä, ja tästäkin pääsen eroon ja yli.

Ei se silti tämän hetkistä oloa helpota.

Astraaliolemista

On se kumma miten ihmisen mieleen vaikuttaa eron jälkeen tehdyt ensimmäiset haparoivat askeleet uusien läheisyyssuhteitten luomiseen. Ne kaksi säätöä jotka oli ja jotka meni niinkuin meni (eli vituilleen) jätti sellaisen hienon jäljen mieleen, että nyt kun on saanut tuon vanhan ystävän uudelleen elämään, niin senkin kanssa on semmoinen olo (kun on kivaa) että kohta se menee pois. Että pitäisi jotenkin yrittää olla kiintymättä, koska kohta tämä taas loppuu. Ja sitten sattuu.

Saattaahan olla, että täytän tässä taas vaan yksinäisyyttäni toisen ihmisen läsnäololla ja läheisyydellä mikä ei ole välttämättä taaskaan hyvä asia kun en ole yksin vielä oppinut olemaan. Että takerrun, ja jos se toinen ei ole paikalla niin on kokoajan edellämainittu kalvava olo, että ok, nyt oli sitten viimeinen kerta kun näin sen. Että ensi kerralla se ei ole tuntevinaan, tai sitten vaan tulee tylyä viestiä että joo ei mua oikeestaan huvitakaan sun kanssa olla tekemisissä. Toisaalta olen äärettömän iloinen ja ylpeä siitä, että on saanut tuon ystävän kanssa asiat tällaiseen järjestykseen, että kumpikin muistaa taas miksi silloin aikoinaan oli toisen kanssa kivaa. Toisaalta kammottaa taas vähän. Miksei osaa vaan olla ja nauttia silloin kun asiat menee hyvin? Miksi pitää aina alkaa epäillä ja sekoittaa asioita.

Huomenna on vielä uusi vuosikin. Pitäis vissiin kehittää jotain tekemistä mutta mikään ei oikeen huvita, paitsi huvittaisi tuota ihmistä nähdä, mutta toisaalta taas toivoisi ettei haluaisi sen näkemistä näin paljon. Pitäisi pystyä olemaan cool. Pitäisi pystyä menemään johonkin bileisiin ja sanomaan sille että sori, on muuta tekemistä. Mutta kun haluaisi nähdä sitä. Ja on mustasukkainen. (On sekin kyllä outoa miten kavereista ja ystävistä on niin hirvittävän mustasukkainen, ehkä sekin johtuu siitä yksinäisyyden pelosta ja siitä, että pelkää että ne karkaa jos ne päästää silmistään).

Astraalikauhua, perkele. Nyt pitäis vaan pitää hanskat tiukasti kädessä ja pitää tämä tilanne tassussa. Ettei kohta taas kaavita pohjamutia.

Läheisyyttä puun takaa

Onpahan ollut taas erilainen joulu. Toisaalta haikea ja vähän masentavakin kun exän paikka joulupöydässä on tyhjä ja kun sille soitti niin kuuli taas miten todella pois jaloiltaan ja tolaltaan se on. Toisaalta tulee ihan huikeita uusia/vanhoja kokemuksia, kokonaisuuden ja kasvamisen tuntemuksia.

Ja läheisyyttä, aika lailla puun takaa. Tulipa murrettua sitten taas yksi tabu ja istuttua baarissa aattoiltana tappiin asti. Tai, oikeastaan kolmessakin baarissa joissa kahdessa loppuun saakka. Jonka jälkeen yhden, voisiko sanoa lapsuuden ystävän, kanssa muisteltiin menneitä. Melko läheisissä merkeissä. Oli aikas hurjaa, nostalgista ja kivaa yhtä aikaa. Ja mikä jännintä, ei tullut edes missään vaiheessa mitään semmoisia roikkumisfiiliksiä mitä nyt lähiaikoina on miesten puolikkaitten kanssa tullut, että tästä nyt olisi saatava suhde, tai jotain vastaavaa diibaa. Ei. Oli vaan kiva olla siinä hetkessä, sillon, sen kanssa. Vaikka olikin pirun kuuma olla patteria vasten villakangastakki päällä rappukäytävässä monta tuntia ;). Ja kotiin piti mennä niinkun teiniaikana konsanaan, muistellen miten sen oven sai laitettua äänettömästi kiinni ku hiippaili sisälle kuuden aikaan. Kinda fun.

Luulen ja voin ehkä jopa väittää, että tätä uudelleen löydettyä läheisyys-ystävyyttä pystyn käsittelemään juuri sellaisena kuin se on, ilman odotuksia, ilman lupauksia. On vain jotenkin ällistyttävää ja hurjan hienoa miten yhtäkkiä kaikki se välimatka mitä meilläkin on ollut on vaan jossain poissa. Ollaanhan me edelleen aika outoja vaikka tunnettiinkin aikoinaan niin hyvin, mutta mikäs tässä uudelleen opetellessa, varsinkin jos sivutuotteena saa joskus hyvää pussailua ja ehkä hyvää ruokaakin. Ja vaikka ei saisikaan pussailua tai muuta läheisyyttä, niin uskon silti, että meille ei enää tule näin pitkää ja syvää kuilua välille mikä tähän saakka on nuoruusvuosista ollut. Aika hieno tunne.

Kokonaisuusprosentti tänään ehkä jopa 42%. Hyvää joulua :)

Eheyttä ja kokonaisuutta kohti?

Maailma kulkee sykleissä, olen varma siitä. Exän takaisen exän, eli ensirakkauteni kanssa on nähtävästi kuljettu kristallimetsän läpi ja nyt ollaan tässä. En ole pystynyt suhtautumaan siihen ihmiseen millään tavalla rakentavasti tai kaverimielessä viiteen vuoteen, niin pinnalla on ollu viha ja raivo ja kaikki pahat tunteet mitä se ero aikanaan mieleen jätti.

Eilen junamatkalla, kun tultiin samalla junalla joulunviettoon kotiseudulle, huomasin että viha on poissa. Juteltiin koko matka, tänään jatkettiin lähikuppilassa kevyellä viiden tunnin sessiolla. Jotenkin oli outoa, miten sen kanssa olikin yhtäkkiä taas helppo puhua, muisti miksi siihen silloin aikoinaan oli ihastunut ja rakastunut, mikä siinä ihmisessä on hyvää. Paljonhan sekin on tässä ajassa muuttunut niinkuin tietty minäkin, mutta ehkä se tarvitsi sitten sen viisi vuotta etäisyyttä ja mulle toisen eron, ennenku tuon kaukaisen asian pysty ottamaan mielen syövereistä uudelleen esille ja käsittelyyn. Tänään jo muisteltiin vanhoja, naurettiin, eikä sattunut yhtään! Eikä vituttanut eikä vihastuttanut.

Merkittäköön pöytäkirjaan: minusta on tulossa kokonainen, ehyt ihminen. Olen ehkä vasta varovaiset 30-40% valmis, mutta getting there. Päässä on jo pieni ajatus siitä, että onneeni en tarvitse muita. En piiloudu enää kenenkään selän taakse. Toki tarvitsen ihmisiä ja haluan ihmisiä (niitä mulle tärkeitä) elämääni, mutta tärkeää on huomata, että aurinko nousee edelleen, vaikka yksin, ilman parisuhdetta, eläsinkin. Se on hienoa huomata.

Käänteentekevänä päivänä, masennuksen hiljaa jättäessa ruumiin, huomasin pystyväni tiskaamaan. Se oli outoa fiilis, istuin sen jälkeen mykkänä sohvalla ja ihmettelin kuinka sitä nyt noin yhtäkkiä oli energiaa että ihan sai tiskattua.

Nyt tuntuu taas paremmalta, päivä päivältä jatkan kohti ehyempää itseä ja toivottavasti parempaa tulevaa. Matka on pitkä mutta tehtävissä. Ja mikäs sen hienompaa jos exä-exästäkin saisi taas uudelleen ystävän siinä sivussa :)

Pieni pala Zeniä

Onkohan sitä jotenkin jo osannut taas rakentaa itselleen semmoisen siilikuoren sielun päälle kun tänään ei olekaan taaskaan niin paha päivä kuin olisi voinut olettaa? Bussimatkalla jopa hymyilin taas, ja oli hetken sellainen pieni aavistus mielessä, että mun elämän onni ei oikeasti ole mistään miehistä kiinni. Oli hieno fiilis. Tälläkin hetkellä on aika jees olo, huomenna pääsee kotiin, saa laittaa hyvää ruokaa ja chillailla, näkee roolipeliporukkaa (myöskin exää kylläkin, mutta ei se onneksi ole yhtä rikkinäisen oloinen sillon kun on kavereita ympärillä, ymmärrettävästi) ja jotain lahjojakin on vissiin tulossa.

Mikäpä tässä siis, eläessä. Hauntedin mahtava uusi levy lohduttelee tuossa myös. Kaipa sitä on sitten jotenkin jo päässyt tämän tilanteen herraksi, kun vaikka käväisee angstit mielessä väliin niin ne menee jo aika äkkiä pois. Loistavata.

Muutama asia mitä on pitänyt kirjoittaa ylös vielä, eli muistilistaa:

1. älä koskaan usko mitään mitä joku sulle humalassa selittää. Ihmiset nähtävästi voi laittaa kännin piikkiin mitä vaan, vaikka itse aina seisonkin kaikkien asioiden takana mitä olen tehnyt, vaikka kuinka humalassa.

2. tämä on vähän kyseenalainen: älä kysele. toisaalta, on parempi tietää alkuunsa mitä toinen ajattelee, mutta onhan se itseään huiputtaminenkin ihan kivaa jos antaa vaan asioiden kulkea miten kulkevat eikä turhaan ressaa, saattaa jopa roikkua joku miehenpuolikas mukana vähän pidempään. Tätäpä en kumminkaan pysty luonteeni vuoksi noudattamaan, joten tämän voi ehkä suosiolla unohtaa.

3. älä odota selityksiä. nähtävästi nykyajan miehet on sellaisia (ainakin Äijät), että niistä ei heru selityksiä eikä syitä teoilleen vaikka miten päin olisi ja kysyisi. Pitää siis vissiin tyytyä vähän vähempään.

Olikohan muuta? Eipä kai. Over and out tällä kertaa, palaamme astialle. Ja kiitokset kommentoijalle, kommenttisi auttoi taas vähän eteenpäin :)

Päivästä toiseen

Hengissä ollaan vielä. Lähiaikoina (äijän homman mentyä vituilleen) valtasi joku kummallisen zenmäinen tila ja tuntui jopa että elämä alkoi olla mallillaan. Kunnes tuli toinen säätö joka sekin meni vituilleen. Noh, se nyt oli tiedettävissä että se menisi, mutta vaikka odottaa iskua, ei se sen mukavammalta tunnu. Kaiken lisäksi kotipsykologini ja paras ystäväni lähti jo kotikonnuilleen joulunviettoon eikä palaa sieltä ennen kuin tammikuun alussa. Vielä vielä lisäksi hän on nyt ilmeisesti saanut sitten yhteyden erääseen kiikaroimaansa naisolentoon ja alkavat tässä treffailla. Kaiken onnen maailmassa suon kyllä hänelle, mutta tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että meidän yya-sopimusta ei ainakaan voi virvoittaa henkiin, eli siis mulle ei heru läheisyyttä enää mistään suunnalta. No, opetellaanpa nyt sitten olemaan ilman.

Oikeastaan nyt kauhistuttaa ehkä taas vähemmän kuin olisi voinut kuvitella. Nyt kun molemmat säädöt voi katsoa vituilleen menneiksi (väärä elämäntilanne on ehkä vittumaisin syy ikinä, vaikka kai ihan validi syy onkin), ei ole enää optioita mihinkään suuntaan miesrintamalla, siis täytyy oikeasti opetella olemaan yksikseen. Ei haikailuja mutta ei mitään turhia toiveitakaan toisaalta.

Toisaalta vanha pelko perseessä nostaa taas sitten rumaa päätään. Käytiin exän kanssa tänään kahvilla ja leffassa ja voi hyvä isä että se oli rikki. Ei ilmeisesti todellakaan hyvä idea vielä näin aikaisin virvoitella meidän ystävyysvälejä, mulle tulee yllättäen ihan saatanan paha olo kun näkee miten siihen sattuu, kun sattuuhan minuunkin, ja aina palaa mieleen ajatus: entä jos tein väärin? Entä jos jätin sen turhaan? Entä jos ja entä jos. Miksei tämä noidankehä jo lopu, miksei tuosta ajatuksesta voi päästä eroon? Piiri pieni pyörii.

Minä haluaisin semmoisen miehen joka pitäisi huolta, joka olisi hyvä, hellä mutta ei lepsu, ei tylsä eli siis huumorintajuinen, ja jota katsoessa aina jaksaisi sydämen pohjassa lepattaa sellainen liekki että tuo on minun, tuon kanssa haluan olla. Sellaisen, jota katsoessa (edes alussa) tekisi mieli repiä siltä vaatteet pois ja tehdä asioita. Ja sellaisen, joka myös tuntisi samoin mua kohtaan. Ja olisi vielä rehellinen eikä pettäisi.

Onpa taas toiveita. Mutta nyt totuttelen siis itseeni taas kerran. Tai yritän. Onneksi kotipsykologi on vain puhelinsoiton päässä, jos tulee suuri halu syöksyä parvekkeelta alas.

Mistä ihmiset löytää ylipäätään elämänkumppaneita? Pitää vissiin pysyä ikuisesti yliopistossa niin saattaa törmätä uusiin ihmisiin...

Hei, kiitti vaan vitusti

Noniin, nyt sitten äijähommat on totally finished. Eilen sille soitin ja kysyin että onko tulossa baariin, ei ollu, kysyin haluaisko nähä torstaina, ei halunnu, kysyin haluaako nähä ikinä, sano että ei. Ja taas kerran samat syyt kun viimeksi, että elämä vituttaa niin paljo että ei jaksa mihinkään keskittyä eikä mistään kiinnostua. Fuck, fine. Oleppa sitte. En oiskaan susta mitään muuta halunnu..kun ehkä sut. Oli vaan kivaa. Tunnuit hyvältä. Ja jäi kaivelemaan ihan pirusti että miks välillä sitten näytti ja tuntu siltä, että sustaki oli kivaa.

Mie en ikinä opi ymmärtämään miehiä.

Mutta tuntuu ehkä vähän vähemmän pahalta kuin eilen vielä ajattelin sen tänään tuntuvan. Vaan eiköhän se jossakin vaiheessa tässä hyökkää vielä niskaan...sitä odotellessa.

Hetken rauha

Onpas taas ollu hektiset pari viime päivää. Launtaina kaverien synttisbileet, su töitä ja sitten taas maailma risaseks juomisen riemulla (ja Äijä meillä yötä vaikkei siitäkään paljon iloa irronnut kun puoli yötä meni vessanlattialla...:/), ma sitten maailman kammottavin krapula sekä töitä (ei koskaan hyvä yhdistelmä) ja Äijällä yötä.

Sunnuntai oli sinänsä varmaan ihan jees ilta, jutskattiin Äijän kanssa baariloisissa vaikka sun mitä, sääli vaan ettei läheskään kaikkea muista. Sen verta mie luulen saaneeni siitä kuitenkin irti että joo, sitä kiinnostais tää mun/meidän viritys mutta kun se ei yhtään tiedä muusta elämästään tällä hetkellä että mihin menee ja mitä tekee niin ei haluas välttämättä alkaa mitään säätämään kun ei haluaisi satuttaa. Mikä on kyllä sinänsä ymmärrettävää joo vaikka ei olekaan kivaa. No, saa nyt nähdä miten tämä tässä etenee. (Ja rasti seinään, seksiä ei vieläkään).

Tänäänpä sitten olikin taas vittupaska-ahdistusta ilmassa ja piti käydä avautumassa alakerran kotipsykologin luona (olet niin enkeli ettei mitään rajaa <3) ja nyt on taas vähän seesteisempi fiilis ja rauhallisempi olo, kun sain päätettyä ensinnäkin että en koske noihin seminaarikirjoihin ennenkun Kajaanissa joululomalla tulee niin helvetin tylsää että meinaan muuten hypätä parvekkeelta, ja senkin ehkä päätin, että saattaa olla mahdollista antaa itselleen anteeksi. Koska se kai tässä mun ahdistuksessa ja masennuksessa nyt on se perimmäinen syy kumminkin, että ei osaa antaa itselleen anteeksi sitä, millainen on, ja sitä, miltä milloinkin tuntuu. En vieläkään kyllä osaa antaa anteeksi, mutta nyt siihen on ehkä jo pieni mahdollisuus.

Huomenna pitäisi sitten jälleen lähteä radalla rokkikokki-kaverin kanssa, toivottavasti siitä edes tuleepi kivaa. Huomista odotellessa...

Deittailusäännöt?

Miten nykyään menee deittailusäännöt? Saako treffailla kahta ihmistä samaan aikaan vai leimautuuko heti lutkaksi? Muuttuuko deittailu seurusteluksi automaattisesti jossain vaiheessa vai pitääkö siitä erikseen sopia?

Meikä on ollu niin kauan varattuna että en mie tämmösiä enää tiiä...

Pitäisköhän olla rehellinen?

Jaahah. Oiskohan päivän "olenpa itselleni tuskallisen tehellinen"-postin aika?

Asiahan on nyt nähtävästi näin, että olen todella sössinyt elämäni perusteellisesti vituilleen. Ei kai tässä nyt muusta voi olla kysymys kun on näin saatanan tasapainoton olo. Kokoajan pyörii mielessä vanha elämä verrattuna tähän uuteen, mihinkään ei osaa keskittyä, ja kun tulee kotiin yksin alkaa ahdistaa koko elämä taas niin että ei tiedä miten päin olisi.

Kysytäänpä taas itseltään sitten, että olenkohan tehnyt ihan helvetinmoisen virheen tuon exän kanssa kun sen jätin. Tätähän mie mietin kyllästymiseen asti silloin jo kun asia oli akuutti, mutta en ole vieläkään aiheesta varma. Ei, mulla ei ollu sen kanssa niin hyvä olo kuin ois pitänyt, haikailin vapauden ja muiden miesten perään. Jopa odottelin (tapojeni vastaisesti) siinä kuukauden verran ennenkuin tein/sanoin mitään peruuttamatonta. Ja senkin jälkeen vielä pari viikkoa yriteltiin. Vaan kun veri veti muualle niin minkäs teit, ei sitä sinnekään voinut jäädä.

Nytpä sitten on yksin. Ja make no mistake, olen tykännyt kyllä yksin asua. Kämppä on kiva ja kiva kun saa olla rauhassa sillon kun haluaa. Mutta läheisyydenkaipuu on kova, ja sillä kai sitä tässä kaksilahkeisten perässä juostaankin. Ei varmasti ole fiksuin veto, johan sitä on kommenteissakin ihmiset suositelleet ja itsekin sen kyllä tiedän että nyt jos koskaan pitäisi olla ihan yksinään ja miettiä. Vaan kun en voi! Ahdistaa, vituttaa, tuntuu että seinät kaatuu päälle! Miksi ei siis etsisi lohtua jonkun sylistä jos se kerta hyvältä tuntuu? Äh en tiedä. Väärin menee kumminkin taas kaikki niinkun meikäläisellä nyt yleensä. Sattuu vaan ja pelottaa. Ja tupla-ahdistaa vielä nuo kaikki kouluhommat tähän päälle kun en saa keskityttyä mihinkään. Jospa se joululoma vähän helpottais jos otan nuo kirjat messiin ja lähden Kajaaniin äipän luo relaamaan. Tai sitten ei. Voi kettu kun ei tiedä mikä olisi oikein.

Sitkeyden palkka?

Juu, olinpas kyllä melkoisen rikki tuosta Äijän säädöstä, mutta sitten päätin että ei hitto miehän en näin helpolla luovuta, ja soitin sitten sille kysyäkseni että mitä vittua. Olin aivan satavarma ettei se ees vastais puhelimeen vaan vastasihan se. Selvitti jotain, että ois outoo muka alkaa säätään jotain kun ei tiiä missä se on tammikuussa ja jaadajaa. Mie sanoin sille, että se sen kotipaikkakuntakaan ei oo mitenkään tuhansien kilsojen päässä jos se sinne nyt työn perässä muuttaa, ja että en miekään tässä nyt mitään sormuksia ole yllättäen ostelemassa, vaan sen kanssa oli vaan kiva olla ja vituttais jättää se tähän vaan jonkun ajanpuutteen takia. No, melko äkkiäpä sen pää siitä sitten kääntyi ja sanoi, että no tule sitten tänne halaamaan ;).

Miehän tein talleilun jälkeen työtä käskettyä ja menin. Jutskattiin siinä sitten vielä vähän aiheesta, sanoin sille että mie en oo oikeen hyvä tämmösissä luovuttamis- ja periksiantamishommissa, että voisin kyllä sen hyväksyä jos se sanois etten kiinnosta sitä ollenkaan, mutta jos jostain pelkästä ajanpuutteesta on muka kyse niin ei kyllä suostu näin helpolla luovuttamaan. Kyllä siitä nyt sen verran sai irti että sitä vissiin kiinnostaa, ja että nojoo, kyllä kait sitä aikaakin löytyy. Että niin. Siinäpä sitten vähän pussailtiin ja halailtiin ja kateltiin leffoja loppuilta ja oli oikein kotoisaa. Jäin vielä yöksikin kun en jaksanu kotia enää yöllä lähtee ja olipas kyllä superkivaa sen kainalossa nukkua :).

Kyllähän tässä nyt sellainen on ilmassa että tulee *niin* siipeen sitten jossain vaiheessa kun tämä loppuu, mutta niin kai se aina on. Tässä nyt peukut ja varpaat pystyssä odotellaan kun se on työhaastattellussa tänne paikkakunnalle...hitto kun sais sen työn ni ei tarttis mitään etäjuttua alkaa harrastaan!

Sepä siitä sitten. Kiitti ja moi.

Noniin, olipahan sitten hauskaa taas tämäkin. Äijä jopa vastasi kun kysyin siltä että huvittaako sitä ollenkaan, sanoi että sillä ei ole aikaa millekään, ja että se tietää että mua vituttaa mutta vituttaa kuulemma sitäkin, ja että ei kuulemma kannata antaa kylmälle paskiaiselle lämpöä. Otin tuon nyt silleen että se tarkoitti kylmällä paskaisella itseään ja kirjotin, että entä jos haluaa kumminkin antaa, ja että tykkäilen siitä kumminki ja että ainahan sitä aikaa nyt jostain löytyy jos yhtään huvittaa. Tämähän sitten siihen, että eiköhän ole parempi että nähdään töissä jos sielläkään.

Että reilujen kerho. Ei saanut vissiin ees yrittää. Miksipä sitä toisaalta mua kukaan haluaisikaan, ainakaan kukaan ketä mie haluaisin. Voi helvetti että on taas voittajaolo. Eipä kauheesti enää huvittas bilettämäänkään mennä tänään mutta kai se täytyy kun kerta on luvattu. Hyppäis sillalta.

Voi vitun äijä

Joo, hienoja uutisia taas Äijärintamalta. Eilen oli jo kohtuumukava olo kun (taas) pistin sille viestiä että misä se on, ja vastasi jopa kohtuu nopeesti että tulee vasta tänään ja että joo tänään vois nähdä tai sit viimestään huomenna.
Noh, eipä taaskaan mitään kuulunut niin miehän kysymään että mikäs aikataulu. Huomenna kuitenkin ois niinku itsenäisyyspäivä ja oli eilen vähän puhe että sitä vietettäs yhessä, mutta nytpähän tuo sitten vastasi että saattaapi olla krapulassa, pitää sitten katella. Perkele. Ei vissiin siis todellakaan kiinnosta ainakaan meikäläistä nähdä, vittuako se siellä kotiseudullaankaan kuppaa koko ajan. Kysyin sitten, että no pitääkö mun nyt tehä sitten muita suunnitelmia huomiselle ettei ihan vaan yksin tartte oottaa että se ilmottelee itestään. No, äijähän vastasi (ihme kyllä), että joo, on hän Oulussa ja juopottelee siellä glögiä jonkun kanssa, ja että ei tarvi kuulemma häntä miettiä, että nähhään sitten ku molemmille sopii, jooko? VOI ELÄIMEN KÄSI, eikö sinne paksuun äijäkaaliin mahdu, että jos sovitaan että ilmottaa sitten kun tulee Ouluun niin voisi kanssa ilmoittaa? Voi kettu ja ketun vittu. Nytpähän sitten kysyin siltä että eikö sitä niinkun ollenkaan kiinnosta tämä systeemi kun ei näy koskaan sopivan, tähänhän tämä nyt tietenkin kaatuu mutta hermot menee jos mie sitä ihan turhaan piiritän....

Miksi oi miksi noitten pitää olla noin saatanan vaikeita??

Kevyt kenttäangsti

..on ehkä kyllä vähän aliarvioitu ilmaus. Että osaakin olla taas paska olo, alkaa lähes hipoa jo taas niitä akuuteimpia suhteen perseelleenmenemispäiviä tämä ahistus ja vitutus. Tulee aika raikkaan pirteitä runoja rustattua, ei huvittaisi nousta sängystä, ja nyt vielä superbonuksena nähtävästi sitten on (ainakin väliaikaisesti) sössiintynyt välit tuohon ystävään jonka kanssa nukuskeltiin vierekkäin tuossa pari yötä. Ja tämähän ystävä tietenkin silloin viime suuren angstin aikoihin oli juurikin se ainoa ihminen jonka kanssa oikeasti asiasta pystyi juttelemaan. Nytpä sitten jutellaan blogille joka tunnetusti on aika hiljainen juttukaveri. Kylläpä onkin taas hauska elämä, voi hyvä helvetti.

Vittu että sitä osaakin olla tämmöinen royal fuckup. Narun jatkeeksi kelpaisi, ei juuri muuksi.

Elämää suurempia kysymyksiä (tai juuri elämän kokoisia)

Voiko antaa itselleen anteeksi sen, että on sössinyt oman elämänsä? Voisiko yrittää hyväksyä sen, että elämä ei ole välttämättä sössitty vaan juuri alkanut uudelleen? Miksi aina välillä tulee hirvittävä ajatus mieleen, että ehkä onkin valinnut väärin? Miksi ei osaa elää omien valintojensa mukaan? Miksei voi olla koskaan mihinkään tyytyväinen? Miksi kaikki valinnat tuntuu lopulta vääriltä?

Miksi väärät ihmiset sanoo oikeita asioita? Miksei oikeat ihmiset tee tai sano mitään oikein?

Miksei kaikki tapahdu heti ja nyt? Miksi pitää tuntua aina välillä ihan helvetin pahalta ja yksinäiseltä? Miksei voi tietää mitä haluaa ja sitten toimia sen mukaan? Miksei voi olla helpompi ihminen? Miksi pitää tuntea itsestään vain kaikki huonot puolet ja rajoitukset? Miksei voi tyytyä siihen mitä on?

Miksei puhelin soi?

Miksei kellään ole vastauksia?

Tyttö jonka tuska vei vihille sekä poika joka pyrki ymmärtämään kosmosta

Miksei vois olla aina bileet ja zero morkkis, niinkuin kaamea kokismainos sanoo. No, ei ollut bileitä oikeastaan eikä ole edes varsinaisesti morkkis, mutta semmoinen vaguely epämiellyttävän ahdistava fiilis. Eilen harrasteltiin taas sinkkuystävän kanssa läheisyyttä mikä ei varsinaisesti tuntunut fyysisesti ollenkaan pahalta, mutta henkisesti sitten sen verran ongelmalliselta kumminkin että sanoin lopulta että tämä yya-sopimus on nyt tässä ja palataan takaisin vain platoniseen ystävyyssuhteeseen, kiitos. Ymmärsihän se onneksi ja siinä pitkähkön jutustelun ja yleisen hiprittämisen jälkeen sitten nukuttiin tyytyväisinä vierekkäin. Aamulla hieman ahdisti läheisyys jälleen ja vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Ystävä lähti kotiin ja that's it.

Kaiken pitäisi siis olla ookoo. Miksi tuntuu sitten taas tällä tavalla ahdistavalta, niinkuin olisi tehnyt jollekin vääryyttä? Eihän tässä ole keneenkään sattunut, ja tuon systeemin alkuunsa lopettaminen mielestäni takaa ettei satukaan. Äh kun on taas vaikeata.

Lisäksi Äijää on kovasti ikävä. Se ei vaan tekstaa. Menetin jo taas itsehillintäni ja kysäisin siltä meinasiko se jäädä asustamaan sinne kotiseudulleen ja miten sillä on töitä ensi viikolla. Oikein kaksi kysymystä, ja silti vastaus viipyy. Olen jo lähes varma että puhelimessani on joku vika, siksipä näytänkin sille kieltä aina tasaisin väliajoin.

Lisäksi aamun hyvä olo vaihtui nenähuuhtelun jälkeen sairauden fiilikseksi, perkele. Ja illalla piti lähteä työkaverin kanssa viihteelle. Saattaa jäädä kyllä lähtemättä, tai saa nähdä jos kuuma suihku ja finrexin tekevät ihmeitä sen verran että vähän jaksaisi lähteä pyörähtämään. Olisi kyllä viisaampi veto jos en lähtisi. Paras skenaariohan olisi että Äijä nyt jostain kumman syystä päättäisi juhlistaa päivääni viestittämällä että on tullut takaisin ja haluaisi puuhata jotain, sitten voisi vain käpertyä kainaloon katsomaan leffaa... No, meikäläisen onnella no such luck.

Mitähän mie edes haluan?

Tulipa tuossa suihkutellessani mieleen muutamia kysymyksiä. Mitenkähän mie voin olettaa tulevani joskus tyytyväiseks mun elämän suhteen kun olen näin hiton ristiriitainen ihminen. Tuossa tuumin, että en siis halua suhdetta (vielä) mutta en halua semmoistakaan ukkoa joka samaan aikaan naisi tai piirittäisi kaikkea liikkuvaa. Haluan läheisyyttä mutta ahdistun liiasta lääppimisestä. Haluan jutella asioista mutta ahdistun, jos multa koko ajan kysellään miltä nyt tuntuu. En halua kilttiä tossukkamiestä mutta tuommoinen Äijäilykin ilmeisesti käy vähän hermoille.

Melkoinen ihmemies saisi ilmeisesti olla että mulle kelpaisi, hah :D. Ja ehkä myös näiden huomioiden valossa kannattaa jättää tuo Äijältä asioiden tenttaaminen väliin, jos kerta jo itseänikin ahdistaa se jos liikaa kysellään niin chances are että tuskin se Äijäkään siitä sen enempää tykkää. Nooh, katsotaas miten asiat etenee.

Elämä on ja silleen.

Elämä-update

..jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua. Äijä on edelleen kotiseudullaan työhaastattelureissulla, ja vastasi jopa viestiin kun kysyin että miten meni, viestissä oli jopa hymiö. Ihmeiden aika ei siis ole ohi. Saapas nähdä milloin se sieltä kotiutuu ja muistaako/jaksaako sitten ilmoitella liikkeistään. Tässä eräältä kaverilta saatuani sinkkujenkesken-lohduttelua eli vieressä nukkumista ja pienimuotoista hellimistä ei ole enää ihan niin epätoivoinen olo tuon Äijänkään suhteen, eli nyt aion malttaa mieleni ja odottaa sieltä sitä seuraavaa muuvia, tai ainakin nyt vähintään ilmoitusta milloin meinaa takaisin kaupunkiin palata.

Muuten ei mene ihan niinkään hyvin, ainejärjestön pikkujouluissa tuli vissiin hilluttua vähän liian ohkaisissa sukkiksissa ja lyhyessä hameessa näin säätilaan nähden, ja nyt sitten ollaan eilisen työpäivän rämmittyä saikulla ja flunssassa, eilen käväisi jopa lämpö 37,5:ssä mikä on jo aikas harvinaista tämmöiselle yleensä kovin kuumeettomalle helnkilölle. Ei ollenkaan auta asiaa tietenkään että täällä rakkaassa Domus Botnicassa on kylmä kuin antarktiksella.... Menispä kuumaan suihkuun puoleksi tunniksi.